Sitku-elämän turha odotus

Katsoin tänä aamuna kelloa ensi kertaa puoli neljän maissa. Minut oli herättänyt ajatus eilisestä kohtaamisesta, ja koska en saanut nukuttua, päätin nousta ylös ja naputella tämän kohtaamisen ja siitä seuranneet ajatukset myös sun luettaviksesi. Nyt on vieressä kahvikuppi, ympärillä hiljaisuus ja kynttilänvalo, let’s go!

Kävin eilen illalla eräässä koulutustilaisuudessa. Ryhmä oli pieni ja istuimme niin että kaikki näkivät toisensa, joten pääsin helposti paneutumaan lempipuuhaani – ihmisten tarkkailuun. En alkuun juurikaan kiinnittänyt huomiota pieneen, noin kolmekymppiseen Johannaan muuta kuin sen mitä tunnustelin energiaa jolla hän tuli sisään. Jotenkin arka, mutta innostunut. Hiljainen mutta halu yhteyteen. Illan aikana kun sitten tutustuttiin enemmän, Johannasta kuoriutui puhelias, herttainen nainen, joskin edelleen jokin harmaa verho hänen edessään tuntui olevan. Sitten se verho aukeni. Juttelimme sitku-elämästä ja miten suomalaiset odottavat vaan eläkkeelle pääsyä, koska sitten on mukamas aikaa, rahaa, ja elämä alkaa. Hetken aikaa asiasta keskusteltuamme Johanna kertoi tarinansa. Hän oli miehensä kanssa ajatellut samaan tapaan, asioita oli siirretty tulevaisuuteen, mukavia juttuja ja vaikeitakin päätöksiä oli ajateltu tehdä sitten kun on aikaa, sitten kun on parempi hetki. Sitä hetkeä ei koskaan tullut. Johanna jäi yllättäen vuosi sitten leskeksi. Kaikki pysähtyi. Yhteistä tulevaisuutta rakkaan kanssa ei enää ollut. Talo oli kyllä rakennettu sitku-elämää varten. Nyt siltä puuttui isäntä.

Voit kuvitella sen hiljaisuuden joka huoneeseen laskeutui tämän keskustelun jälkeen. Kaikki vaipuivat omiin ajatuksiinsa. Ja vaikka sitä hiljaisuutta kesti vain pari minuuttia, tuntui että aika pysähtyi valtavan pitkäksi aikaa. Ainut mikä muistutti ajan valuvan koko ajan käsistä oli selkäni takana nakuttava kello. Mieleeni muistui tuossa hetkessä se pyhä lupaus jonka tein kun iskä kuoli: ”Ei ikinä enää sitku-elämää”. Samalla kuitenkin ymmärsin että aivan kuten Johanna miehensä kanssa, myös minä olen taas jotenkin lipunut siihen ajatusmalliin. Suunnittelen asioita ja sitä mitä elämä on sitten kun olen löytänyt töitä, kirjoittanut kirjan, myynyt auton….sitku.

Luulin jo että osaan elää hetkessä, luulin että olen oppinut että huomista ei ole luvattu ja tänään, tässä hetkessä on elämä. Mutta kappas vaan, taas piti jonkun tulla ravistelemaan että tajusin eläväni tulevaisuudessa. Ei voi muuta kuin nöyränä kiittää henkisestä shakedownista ja suunnata energiat taas tähän hetkeen. Teen nyt parhaani niillä resursseilla mitä mulla on, se mitä siitä seuraa on tulevaisuudessa joka tulee jos on tullakseen.

Jokohan tämän vuodatuksen jälkeen saisin rauhan tuolta eiliseltä kohtaamiselta? On se jännä miten universumi tulee ja läppäsee naamalle ja palauttaa maan pinnalle tarpeen tullen herättääkseen ajattelemaan. Hyvä että tuli!

Nyt menen täyttämään kahvikuppini, katson seiskan uutiset ja aloitan päiväni. Tässä hetkessä, kynttilän valossa, sydämessä kiitollisuus.

Kaikkea hyvää sun tähän hetkeesi, luet tätä sitten missä ja milloin vain!