Pitää mennä kauas - ja pysähtyä - että näkee lähelle

Otsikko oikeastaan summaa hyvin koko kahden viikon kesälomani Thaimaan lämmössä. Tämä teksti sisältää pohdintaa siitä mitä olin ennen kuin lähdin, mitä olen nyt, ja miten siihen tultiin. Kun pysähtyy ja on aikaa ajatella, näkee maailman eri tavalla kuin ennen. Itse hyvinkin intuitiivisena ihmisenä häpeän myöntää, miten paljon olin jättänyt kuuntelematta sisintäni liian pitkän aikaa mutta samalla myös opin mitä siitä seuraa, enkä aio tehdä samaa virhettä toiste. OPPI 1: OPI VIRHEISTÄSI

En ollut ennakkoon suunnitellut kirjoittavani tekstiä reissusta mutta kaiken kokemani jälkeen päätin sen kuitenkin tehdä. Jälleen kerran olen edessäsi avoin, rehellinen, haavoittuva ja toivon että tämä teksti herättää ajatuksia samojen asioiden kanssa kamppailevissa kanssakulkijoissa. Eli lähdetäänpä liikkeelle.

Vuosi 2016 on osaltani ollut melkoista hulinaa ja stressiä sekä töissä että siviilissä. Kiirettä on pitänyt ja aikaa tuntui koko ajan olevan liian vähän. Siviilissä olen menettänyt läheisiä ihmisiä ja niin lyhyessä ajassa rakkaaksi muodostuneen nelijalkaisen ystävän. Jatkuva stressissä eläminen otti hintansa siinä määrin että loppusyksystä mieli oli täyttynyt synkillä ajatuksilla, ajatuksilla jotka alkoivat pelottaa jo itseänikin. Ulospäin hymyilin, olin reipas, jaksoin kyllä. Sisälläni keräsin viimeiset voiman rippeet loma-ajatuksen ympärille ”kohta helpottaa”. Ja niinhän se helpotti, enemmän kuin osasin odottaa. WinterOpen juhlittiin jälleen onnistuneesti Katinkullassa, mikä nosti fiilikset kattoon juuri ennen lomalle lähtöä. Iso työ tuotti ison tuloksen. Siitä valtava kiitos koko organisaatiolle ja ihmisille jotka tulitte paikalle ja teitte tapahtumasta juhlan. Tästä oli hyvä startata reissuun.

Helsinki-Vantaalle saavuttuani minulla oli joitain tunteja aikaa ennen kuin muu matkaporukka saapui paikalle. Istuin koko ajan jokseenkin typertyneenä lonkero tuopin äärellä ja tuijotin kaukaisuuteen. Tässäkö tämä oli? Nytkö alkaa loma? Miksei puhelin soi? Ainiin, se on jo lentotilassa. Viimeinen puhelu Suomen kamaralta lähti äidille. Kuulin iloisen äänen ”täällä kaikki hyvin” mutta jäin kuitenkin miettimään miten asiat oikeasti olivat. Pitäisi käydä kotona useammin, ei puhelimessa juttelu tuo mielenrauhaa…. Noh, kaverit tulivat ja matka alkoi! Tunnelmat olivat luonnollisesti iloiset, olihan meillä pari viikkoa lämpöä edessä. Note to self: lonkero ehtii väljähtyä kolmessa tunnissa.

Well, hello Thailand! 

Thaimaaseen päästyämme vauhtia riitti pari ekaa päivää jonka jälkeen menin nukkumaan ja nukuin kellon ympäri ja vähän ylikin. Ei herätyskelloa, ei sähköposteja, ei puheluita – toimii. Täytyy myöntää että ensimmäiset päivät naputtelin hermostuksissani pöydän kulmia ja kirjan kansia. Kävin kierroksilla. Kunnes tuli aika pysähtyä ja ottaa yhteys omaan sisimpään. Lähdin pikku seikkailulle Ao Nangista Bangtao Beachille tapaamaan siellä lomaillutta ystäväperhettä. Kun ostin matkan minibussilla, sain aikataulun: lähtö 9.30, 1 vaihto, perillä 13.30. Nooooh, mitäpä luulet, menikö kuin Strömsössä?  Ei aivan. Lähtö oli kyllä 9.30 mutta ongelman tuotti tuo 1 vaihto. Sen kesto kun venyi pari tuntia. Saavuttuani ”vaihtopaikalle”, minulta kysyttiin mihin olen menossa ja kun vastasin ”Thalang”, sain rintapieleeni lapun jossa luultavimminkin luki Thalang, voit itse tulkita alla olevaa kuvaa. Tämä hassu tarroittamisen tapa hymyilytti mutta se oli myös toimiva! Jokainen turisti löysi tiensä oikeaan minibussiin kun touhukkaat virkailijat ohjasivat heitä rintalappusten mukaan. Länsimaalaisia hymyilytti, maassa maan tavalla. Matka vaihtopaikalta Thalangiin sai mielessäni lempinimen ”The Ride of Death”. En ole eläissäni pelännyt niin paljon kuin tuon muutaman tunnin aikana. Voisin vaikka vannoa että pikkubussi oli pariin otteeseen vain kahden renkaan varassa. Nopeusrajoitukset ovat kosmetiikkaa näille kuskeille, kaasu on sitä varten että sitä käytetään. Eräässä läheltä piti ohitustilanteessa vieressäni ollut portugalilaistyttö päästi ilmoille äänen jonka hän varmasti luuli olevan viimeisensä maan päällä. Enkä ihmettele, taisin itsekin laittaa siinä kohtaa silmät kiinni.

Tuossahan lukee Thalang, eikö?

Tästä kaverista voisi ottaa mallia. Ei paljon hulina haitannut päikkäreitä.

Thalangiin kuitenkin päästiin ilman kolaria, onnekseni vieressäni istui koko matkan oslolainen mies, jonka kanssa käytiin asioita läpi aina norjalaisista hiihtäjistä maalämmön yleistymiseen. Hän sai ajatuksiani pois edes hetkellisesti kuoleman kyydistä. Thalang on thaimaalainen kaupunki jossa ei juuri turisteja näy. Kun hyppäsin pois pikkubussista, kysyin kuskilta mistä mahtaisin saada taksin jolla jatkaa matkaa. Vastaus oli ”Taxi! Taxi!” samalla kun kädet huitoivat joka suuntaan. Kuin elokuvissa, jäin kadun varteen nököttämään kun minibussi kaasutti hurjaa vauhtia pois nostaen hiekkapilven eteeni.

Arvoin kävelysuunnan ja lähdin liikkeelle. Kuin maailmankaikkeuden määränneenä, kaupungin ainoa taksi pysähtyi eteeni ja vänkärin paikalta hyppäsi ulos kiireisen näköinen mies joka livahti sisään läheiseen kauppaan. Kysyin kuskilta voisiko hän heittää minut Bangtao Beachille. ”What hotel?” kun kerroin hotellin nimen, kuskilla ei ollut siitä mitään tietoa. Samassa kiireinen mies palasi kaupasta ja hyppäsi takaisin taksin etupenkille. Kuski kysyi häneltä voisivatko he heittää minut Bangtaolle. Tämä oli ok kunhan hinnasta sovittiin. Neuvottelusta ei voinut puhua sillä en uskaltanut päästää taksia käsistäni vaan lupasin maksaa pyydetyn hinnan. Ja niin lähdettiin matkaan. Ensimmäisenä kaivettiin netistä hotellin nimi ja osoite jonka jälkeen soitto paikallisille tuttaville tietääkö kukaan paikkaa. Joku taisi tietää ja ohjeet tuli puhelimitse – huh. Parinkymmenen minuutin taksimatka sujui leppoisasti jutellen, kiireinen mies (joka paljastui taksin omistajaksi joka oli lähtenyt rengin kyytiin huvikseen istumaan) oli varsin mukava ja yllätyksekseni puhui melko hyvää englantia jolloin keskusteluun saatiin mukaan muitakin sanoja kuin Finland, snow, cold, here, hot, sun, verinais. Pienen etsinnän jälkeen hotelli löytyi ja taksarin puhelinnumero taskussa (seuraavan päivän kyytiä varten), huokaisin kävellessäni hotellin allas alueelle. Kello oli tässä kohtaa 15.30, eli pari tuntia myöhässä aikataulusta. Pääasia että olin ehjänä perillä. Rakkaan ystävän ja hänen perheensä kanssa vietetty ilta ja yö tuli tarpeeseen. Pitkät keskustelut, asioiden analysoinnit, synkkienkin ajatusten läpikäynti avasivat itselläni ajatusvirran tukoksen, joka mahdollisti kaikesta paskasta irti päästämisen tavalla jota en ole kokenut moneen vuoteen. Kiitos rakkaat Ulvilan vahvistukset, tästä alkoi eheytyminen. 

OPPI 2: AVAA SYDÄMESI, PUHU TUSKA ULOS

Seuraavan päivän aamu koitti yhtä varmasti kuin aurinko nousee. The Ride of Death oli saanut minut muuttamaan matkasuunnitelmaa sen verran että paluumatka tehtäisiinkin lautalla. Satamaan siis. Olin kuullut että Ao Nangiin lähtee Phuketista lautta aamulla ja iltapäivällä. Aamun lautat olivat jo menneet kun pääsin satamaan joten tilasin lipun iltapäivän lautalle. ”No Ao Nang today” oli tyly vastaus. Niin että mitä että? ”No Ao Nang, only PhiPhi today. Ao Nang tomorrow, from PhiPhi”. Okei, matkalleni tuli siis yksi ylimääräinen yö PhiPhillä. Mikäpä siinä, sielläpä en ole vielä käynytkään, kuullut vaan paljon juttuja. Ei muuta kun tarra rintaan ja lautalle. Matkalla PhiPhille mieleeni välähti että eihän minulla ollut passia tai mitään muutakaan henkilötodistusta mukanani. Hotellihuoneen saaminen voisi siis olla haaste. Vaihtoehdot? Baarissa aamuun saakka ja suoraan lautalle tai yö rannalla. Ei hitto, hikikarpalot nousivat otsalle muustakin kuin paahtavasta auringosta. Mitenköhän tässä kävisi. PhiPhille päästyäni huomasin että majoitusta oli runsaasti tarjolla ja varasin pikku huoneen hostellista. Passia kysyttäessä taisin näyttää melko surkealta sanottuani ettei minulla ole sitä mukanani, please, antakaa huone silti. ”No probleeeeem, miss. 600bath.” Eli huone maksuun ja avain käteen – huoh. 

PhiPhi on melko sokkeloinen paikka ellei siellä ole ennen käynyt ja siksi siellä on laukunkantaja poikia jotka opastavat turistit hotelleille. Minua pyydettiin seuraamaan erästä poikaa jolla oli kannossa samaan suuntaan menevien tyttöjen laukut. Liikkeelle pääsyä odottaessamme seurasin vierestä, kun toinen tytöistä katseli jokseenkin kyllästyneen näköisenä sukellusvideota läheisellä tiskillä. Paikalle tuli myyjä kysymään ”You interested? Diving?” Tyttö vastasi tylysti ”No.” Myyjä katsoi häntä hetken ja totesi ”Smiiiiile! It’s your holiday!” Todellakin, olemme Thaimaassa, mitä siitä vaikka seikkailuni venyi toisen yön yli. Joskus suunnitelmat muuttuvat, so what? Minulla on huone varattu, siellä  on suihku, illalla saan varmasti hyvää ruokaa ja huomenna Ao Nangiin. Nou hätä!

Heitettyäni repun huoneeseen lähdin tutustumaan saareen. Kävelin pikku katuja edes takaisin kunnes pysähdyin lopulta syömään pikku kahvilaan jonka edestä kulki jatkuvasti väkeä. Pysähdyin. Katselin ihmisiä ja ymmärsin että tämähän on juuri sitä mitä vastaan kun joku kysyy ”mikä on sun mieluisinta puuhaa kaupungilla”. Olla vaan ja katsella ihmisiä. Eri kielet ja kulttuurit vilisivät silmissäni, ihmiset hyvällä lomafiiliksellä. Yksi tyyppi wakeboard kainalossaan aiheutti hilpeyttä ollen jonkun muun kuin oluen vaikutuksen alaisena. Ainakin hänellä oli hauskaa, ylävitosia ja hyviä nauruja kavereiden kanssa joita me muut emme valitettavasti nähneet. Käytiin siinä joitain surffitarinoitakin läpi, sen verran osasin käsin heilutuksesta ja lanneliikkeistä lukea. Illan pimetessä baarien jumputus alkoi ja totesin oman nukkumaanmeno aikani koittaneen. Vaikka aika rohkea olenkin niin yksinäisenä naisena PhiPhin yöhön lähteminen tuntui ehkä vähän uhkarohkealta. Niinpä kiipesin parisataa rappusta hostelliini ja nukahdin äänikirjan tasaiseen jutusteluun.

PhiPhin majapaikka

PhiPhin kahvila. Siinä me istuttiin tuon kiinalaisen mummon kanssa pitkä tovi.

Puolet enää jäljellä...

Paluumatka PhiPhiltä Ao Nangiin sujui mutkitta. Tarra rintaan ja lautalle. Vaikka matkalla satoi vettä, se ei juurikaan haitannut sillä sade oli lämmin. Itse asiassa tuolla lauttamatkalla päätin että kirjoitan tämän tekstin. Ajattelin että tämä saattaa olla tarina jonka haluat lukea.

Tässä kohtaa muuten välihuomautus. Sanotaan että kiire tappaa luovuuden. Tämän blogin mittaa katsoessa voi tuon sanonnan allekirjoittaa sillä tämä on varmasti pisin blogini ikinä. Luovuuden korkki on auennut kiireen karistua jaloista. Mainiota.

Ao Nangin biitsi uuden päivän aamuna.

Ao Nangiin päästyäni huokaisin reissun loppua ja huomasin olevani hyvässä moodissa tekemään vähän pohdintatyötä. Niinpä päätin hoitaa loppuun verkkovalmennuksen, jonka aloitin syksyllä mutta joka oli jäänyt vähän vaiheeseen. Kyseessä oli Täydellinen Haaste – niminen itseen tutustuminen jossa pohditaan perfektionismia. Mistä se on tullut, miten se ohjaa elämääni ja miten saan ohjattua ajatuksiani uusille urille. Oli mielenkiintoista pohtia mistä tietyt ajatusmallit ovat syntyneet ja miten ne vaikuttavat päivittäiseen elämääni. Miten suhtaudun virheisiin? Miksi pelkään epäonnistumista? Kuka arvoni määrittää? 

Myös sillä miten ihminen käy sisäistä keskusteluaan, puhuuko itselleen vähättelevästi ja käskevästi vai lempeydellä ymmärtäen, on valtava vaikutus jokapäiväiseen elämään. Myönnän, olen mustavalkoinen ihminen, Yoko Tai. Itseeni tutustuessa kurssin harjoitusten myötä löysin myös muita piirteitä itsestäni jotka eivät ainakaan auta itseäni stressin keskellä. Se että olen ollut kireä kuin viulun kieli ei johdu siitä mitä ympärilläni tapahtuu vaan ainoastaan siitä että (omasta mielestäni) MINUN pitäisi olla parempi, kovempi, nopeampi, yksinkertaisesti vaan helvetin paljon tehokkaampi yksilö. Luojan kiitos ymmärsin tässä kohtaa että ei tarvitse. Minun pitää olla minä. Ja se riittää minulle. Jos se ei riitä ympäristölle niin en voi sille mitään. En kuitenkaan voi koko ajan yrittää olla enemmän. Sitä ei kestä psyyke eikä fysiikka. OPPI 3: MINÄ RIITÄN.

Bye bye PhiPhi! You were good to me.

Ehkä tärkein oppi jonka tuolta kurssilta sain on 80-20-sääntö. Eli 80% seurauksista johtuu 20% syistä. Toisin sanoen, 20% elämäni tärkeimmistä asioista johtaa 80%:iin elämäni tapahtumiin. Mitä haluan sisällyttää tuohon 20%:iin? Mikä on tärkeää? Mistä minun elämäni 80% rakentuu? Tämän hetken elämästäni joudun luopumaan osasta asioita. Ne eivät vaan mahdu tuohon elämäni parikymppiseen. Toisaalta, samalla tilaa aukeaa sellaisille asioille jotka sinne kuuluvat, mutta eivät ole viime aikoina mahtuneet. Aivan mahtavaa, en malta toivottaa tervetulleeksi esimerkiksi musiikkia, jammailua ja laulamista laulamisen ilosta!

Otetaan vielä esimerkki työelämästä säännön selventämiseksi. 80% palautteesta tulee 20% asiakkaista, eikö? Tai myynnissä, 80% kaupasta tulee 20% asiakkaista, vai mitä? Mitä kuuluu sun elämäsi parikymppiseen? Onko siellä oikeita asioita, asioita jotka tekevät susta onnellisen? Onnittelut jos näin on, pidä se! Ellei, tervetuloa itsetutkiskelijoiden kerhoon. Vain sinä voit vaikuttaa oman elämäsi sisältöön.

Huh, näitä asioita on tässä nyt sitten kelattu, käyty läpi muistiinpanoja, kelattu uudelleen ja kaiken tämän ajatustyön tulos on:

En tiedä vielä, työ jatkuu. Muutos ei tapahdu päivässä, viikossa tai edes kuukaudessa. Opettelen kokonaan uutta sisäistä puhetta ja kun tiedän mikä jääräpää olen, uuden mallin sisäistäminen saattaa hippasen venähtää.

Sadepäivän lekottelua aurinkotuolissa, kirja käteen ja kahvi viereen - toimii.

Loppuloma sujuikin sitten leppoisaan malliin. Syötiin, juotiin, tutustuttiin paikallisiin ja muiden maiden kansalaisiin. Ihanaa, rentoa lomailua. Vettä satoi useana päivänä mutta eipä se juuri haitannut. Viimeisenä päivänä paistoi kuitenkin aurinko mikä oli tärkeintä. Loman tuloksena on rennompi yksilö joka näkyy käytännössä mm. siinä että käydessäni äsken kävelyllä kirjoittamisen lomassa huomasin askeleen hidastuneen ja hengityksen syventyneen. Hyviä juttuja, itse asiassa hemmetin tärkeitä juttuja. Haaste on pitää näistä kiinni. Onneksi edessä on joulu ystävien ja perheen kesken, se jos mikä on mukavaa yhdessäolon aikaa.

Mulle annettiin illanvietossa youtube-lista käteen "choose a song!" öööööh...okei!

Kiitos että jaksoit lukea koko tekstin, jos heräsi ajatuksia, kerro toki.

Ihanan rauhallista ja rentouttavaa joulun aikaa sulle, muista halata lähimmäistä ja kertoa miten paljon hän sulle merkitsee sillä huomista ei ole luvattu, on vain nyt.

-inga

 P.S.

Tämä muikkari on varmaan sille wakeboard-kaverilla tarkotettu..

Syksy - eheytymisen aikaa

Äiti on huolissaan ”mikä nyt on? Miksi sää itket?”. En saa hetkeen sanoja suustani, kyyneleet valuu, kädet tärisee, sydän hakkaa miten sattuu, tuntuu ettei henki kulje. Lopulta saan soperrettua ”mää oon äiti niin väsyny, en vaan jaksa enempää”. Tästä hetkestä alkoi matka kohti parempaa oloa, levollisuutta.

Kesän aikana oli ehtinyt tapahtua paljon. Pitkä työrupeama ilman vapaapäiviä, paineet ison työprojektin loppuun saattamisessa deadlineen mennessä, työnkuvan muuttuminen, läheisen sairastuminen ja lopulta kuolema, äidin jaksamisesta huolehtiminen… yhdelle tyypille ihan tarpeeksi painolastia kannettavaksi. Tiesin olevani väsynyt, en ollut nukkunut enää moneen viikkoon, unohtelin asioita enkä jaksanut vapaa-aikoina mitään. Kävelylenkkikin tuntui liian kovalta haasteelta. Silti yllätyin kun fyysiset oireet iskivät päälle kuin tuulenpuuska, yhtäkkiä, varoittamatta. Onneksi ymmärsin tuossa kohtaa painaa jarrua. Suunniteltu Lemmari-matka jäi tekemättä, sen sijaan suuntasin ystävien halittavaksi takkatulen ääreen.

Note to self.

Pari viikkoa myöhemmin istun keittiön pöydän äärellä Vuokatissa. Heräsin muutaman tunnin unen jälkeen ennen kuutta kun vieressä alkoi kehräys ja joku kävi ensin haistelemassa nenääni ja kömpi sitten kainaloon kehräämään. Ei ollenkaan huono tapa herätä. Ruokin kissan ja päästän sen ulos kohtaamaan päivän seikkailut, itse keittelen kahvit ja istahdan pöydän ääreen seuraamaan aamun valkenemista. Edessäni avautuu näkymä järvelle. Seuraan miten se elää tuulen mukana, rauhoittuu, liikehtii, pinnassa käyvä kala tuo veden pintaan kasvavia ympyröitä, sorsaparvi kelluu kauempana…Siinä ne vaan on, tekemättä mitään. Niillä ei ole kiire, ei paina deadlinet päälle.

Kaikille pesäpalloa työkseen tekeville on varmasti tuttua se miten kevät ja kesä tuntuvat tulevan heti vuodenvaihteen jälkeen, yhtäkkiä on juhannus, runkosarja pelattu, loppupelit pelattu ja, aha, kausi ohi. Itsekin herään joka syksy tähän samaan. Kevät ja kesä ovat pyrähtäneet huomaamatta ohi ja luonto elää ruska-aikaa. Kävin eilen aamulenkillä Vuokatin kauniissa maastoissa ja pysähdyin moneen otteeseen katselemaan, ihastelemaan, haistelemaan syksyä. Tämä aika on perinteisesti meidän pesäpallo-ihmisten kesälomien aikaa ja moni ystävä ja tuttava onkin postannut eri sosiaalisiin medioihin kuvia lomamatkoiltaan. Nyt on aika ladata akut. Itselläni kesäloma on vasta marraskuun lopussa, jolloin lähden kaukomaille huikean ryhmän kanssa. Siellä ladataan akut niin että jaksetaan taas vuosi painaa. Jotenkin mulla on fiilis että tulevasta vuodesta tulee kova. Haastava. En kuitenkaan aio murehtia sitä etukäteen, otetaan asiat vastaan sellaisina kuin ne tulee.

Muun muassa tämän maiseman vuoksi Vuokatti täyttyi eilen lomalaisista syyslomien alkaessa. 

Kirjoitan tätä tekstiä työkoneella, Outlook ilmoittelee ystävällisesti saapuvista sähköposteista mutta en huomioi ilmoituksia. Nyt on minun aikani, aika ihmetellä luontoa ja miettiä elämän isoja ja pieniä asioita…. ”kolonnngg!!” ajatuksen katkaisee ulko-oven pomppiva kahva. Kissa haluaa sisälle ja ilmoittaa siitä hyppäämällä kahvaan. Fiksu kaveri. Tämä on selvä merkki. Kone kiinni ja silittelyhommiin. Ai että mikä sunnuntai, lisää näitä.

Mukavaa lomaa kaikille teille joilla se on päällä tai vasta edessä, ja jaksamista joka ikiselle tähän pimeään syksyyn. Muista poltella kynttilöitä, ne tuo rauhaa ja hyvää mieltä.

-i