Seuraava tarina on jäänyt vaivaamaan mieltäni toukokuun
alkupuolelta. Tänään äidin kanssa vietetyn päivän jälkeen se tuli jälleen niin
vahvasti ajatuksiini että haluan jakaa sen nyt kanssasi.
Parkkaan autoni kerrostaloasuntoni pihaan eräänä
toukokuisena iltapäivänä. Takana on työtapaamisia ja edessä nopea lounas ja
loppupäivä kotitoimistolla. Astelen autolta kohti alaovea pohtiessani samalla
työasioita. Sivusilmällä näen vähän matkan päässä vanhan harmaapäisen miehen
jolla on päällään hihaton valkoinen aluspaita ja jalassa ruskeat, vanhan miehen
paksut prässihousut. Mies kulkee minua kohti rollaattorilla. Otan vielä pari
askelta ja jokin saa minut katsomaan miestä uudelleen, hän heiluttaa. Hidastan,
vaihdan suuntaa ja kävelen häntä kohti. Kohtaan hätääntyneen katseen ja
tärisevät kädet. Mies huojentuu kun huomaa minun tulevan kohti kysyvä ilme
kasvoillani.
”Tää ei sovi oveeni”, sanoo mies ja näyttää minulle avainta.
Siinä on maalarinteipin pala jossa lukee miehen sukunimi. ”Jaa, missäs te
asutte? Missä rapussa?”, kysyn. ”Tässä näin, B-rapussa”, vastaa mies. Hän
näyttää pelokkaalta. ”Avain ei sovi. B-rappu.”, mies toistaa ja katsoo tiukasti
silmiini. ”No tuota, tämä on A-rappu, mennäänkö kokeilemaan tuohon seuraavaan
rappuun avainta?”, kysyn. ”Joo, mennään vaan”, sanoo mies ja alkaa kääntämään
rollaattoriaan takaisin tulosuuntaansa.
Matkalla seuraavaan rappuun jutellaan helteistä ja mies
kertoo että on pakko päästä välillä pihalle kun asunnossa on niin pirun kuuma. Huomaan
keskustelun muista aiheista että mies elää vahvasti menneisyydessä. B-rapun
ovelle päästessäni katson avaimessa olevaa nimeä ja vertaan sitä nimilistaan
summereissa. Ei osumaa. Voi ei, ajattelen. Tämä mies voi olla vaikka kuinka
kaukaa. Miten mää nyt sitten voin tietää mihin oveen avain käy? ”Ei kyllä näy
teidän nimeä tässä ovessa”, sanon miehelle ja hän huokaisee, ”Aijaa. Kuljen
kyllä yleensä tuolta takakautta…mutta tässä sen on pakko olla. Hirvee pauke
tulee tosta rempasta”, sanoo mies ja näyttää pihalla olevaa roskalavaa. Okei,
ollaan siis kuitenkin lähellä, mietin. ”No jospa käyn katsomassa vielä tuon
seuraavan rapun?”, sanon ja mies nyökkkää ”Käy ny sitte.”
Samalla kun lähden seuraavalle ovelle huomaan miten mies
tärisee, väsymys päivän retkestä alkaa painaa päälle. Hölkkään seuraavalle
ovelle ja toivon sydämestäni että avain sopii siihen. Nopea tsekkaus
summereiden nimistä. YES! Nimi löytyi! Testaan avaimen. Sopii! Huojennuksen
aalto hurahtaa päästä varpaisiin ja huudan miehelle ”Löytyi! Tulkaa tähän
suuntaan!” Mies hymyilee helpottuneesti ja lähtee rollaattorillaan etenemään
hitaasti luokseni. Juuri kun hän pääsee ovelle, huomaan kun keski-ikäinen
nainen tulee väliovelle, ulko-ovelle, ja avaa oven. Alkaa keskustelu jota
katselen hämmästyneenä.
Nainen: ”Missäs sää oot ollu? Olit jättäny ulko-ovenki auki.”
Mies: ”Mää tulin tänne pihalle, mutta mää eksyin.”
Nainen: ”Ei tollain saa lähtee, kertomatta kellekään”
Mies pysähtyy ja katsoo naista pitkään. ”Jaa sää taidat olla
joku tuttu…?”
Nainen: ”Tuus ny sisälle sieltä, mennään kotio.”
Mies: ”Joo, kotio.”
Olen tilanteesta jotenkin niin tyrmistynyt etten osaa muuta
kuin ojentaa miehelle hänen avaimensa takaisin ja toivottaa hyvää päivän
jatkoa. Ovi sulkeutuu ja kävelen takaisin kohti omaa rappuani. Kylmät väreet
valahtavat selkäpiissäni. Mitä jos tuo mies olisi ollut oma äitini? Mitä jos hän
olisi kohdannut ihmisen joka ei olisi välittänyt, tai olisi ollut liian
kiireinen pysähtymään? Tai joku joka olisi päättänyt huijata miestä? Mitä
kaikkea voikaan muistisairaalle vanhukselle tapahtua ihan tavallisena päivänä!
Ahdistaa.
Kotiin päästyäni mietin vielä hetken kohtaamistamme.
Ajatukset ovat miehen luona. Hän ei varmaan enää muista kohtaamistamme mutta
minä en unohda sitä koskaan.
Huolehditaan lähimmäisistämme, koska Kindness Is Magic.
Aina.
