Kuka mä olen??

Mieli.fi määrittelee identiteetin seuraavanlaisesti: Identiteetti vastaa ensisijaisesti kysymykseen 'kuka minä olen'. Siihen ei tulisi suhtautua pysyvänä ominaisuutena, vaan oman identiteetin kehittyminen olisi hyödyllistä nähdä jatkuvana vuorovaikutuksellisena prosessina. Identiteetin voidaan ajatella muodostuvan sekä henkilökohtaisesta että sosiaalisesta puolesta. Henkilökohtainen identiteetti muodostuu ominaisuuksista, jotka erottavat meidät muista. Tällaisia ominaisuuksia voivat olla esimerkiksi omat arvot ja kiinnostuksen kohteet. Henkilökohtaisen identiteetin voidaan ajatella piirtyvän tunteeksi omasta ainutlaatuisuudesta. Ryhmäjäsenyydet muodostavat puolestaan keskeisen osan identiteetin sosiaalisesta puolesta. Tähän identiteetin ulottuvuuteen liittyy tarve kuulua ja samaistua joihinkin ryhmiin kuten ammattiin, harrastuksiin, kulttuuriin, kieleen, ikäryhmään tai sukupuoleen pohjautuviin ryhmiin.

Sanotaan että työpaikan menettäminen on yksi elämän isoista kriiseistä. Luulin selvinneeni siitä kohtuullisen hyvin. Tunsin itsevarmuutta, uskoin että töitä kyllä löytyy, en kokenut oman arvoni laskeneen ollenkaan vaikka olinkin yhtäkkiä työtön. Hah, piece of cake! Sitten koitti elokuu ja lomakauden loppu. Läheiset joiden kanssa kesää oli vietetty, palasivat töihin, lapset kouluun ja normaali arki alkoi. Kaikilla paitsi mulla. Toki tiesin mitä tuleman pitää, mutta silti arjen paluu nosti mulla pintaan melko kovan identiteettikriisin. Kuka mä olen? En palaa töihin niin mikä on mun arvo? Mitataanko ihmisen arvo työllä ylipäätään? Ellei niin millä? On melkoisen helppo tämän kysymyspatteriston jälkeen ohjautua kuin huomaamattaan synkkiin ajatuksiin. Kun ei keksi sitä oman arvon mittariaan, ja identiteetti on hukassa niin mielen valtaa synkät ajatukset. ”Ei mulla ole enää merkitystä”, ”Ennen mä olin vaikuttaja ja auktoriteetti, nyt mä olen nolla, työtön”, ”Ei musta kukaan välitä, ja miksi välittäiskään, en ole sen arvoinen”. Huh, mitä ajatuksia! Oli todella pelottavaa huomata miten nopeasti sitä voi synkkyyteen vajota kun kokee identiteettinsä murentuneen ja jäljelle jääneen vain kysymysmerkki ja kyyneleet. Tätä fiilistä ei varsinaisesti auttanut mediasta pongatut jutut joissa kerrottiin että vain muutama kuukausi yt-neuvotteluiden päättymisestä Manse PP:seen palkataan urheilutoimenjohtaja. Oliko irtisanomiseni sittenkin vain siivousta uuden tieltä? Noh, oli miten oli, hyvä että asiat meni näin, mulle oli hyvä ratkaisu päästä eteenpäin. Ja toisaalta, hyvä että seuran talous on kesän aikana mennyt niin paljon parempaan että palkkaaminen on mahdollista.

Mietin paljon myös sitä miten ihmisten suhtautuminen minuun on muuttunut, sekä sitä miten itse käyttäydyn ja miten se heijastuu muiden ihmisten käyttäytymiseen minua kohtaan. Useaan kertaan kesän aikana olen kuullut nolona lausutun lauseen ”anteeks, mää vaan puhun sulle pesiksestä…” mutta eihän se mua haittaa. Pesis on ollut elämääni 30 vuoden ajan ja sosiaalinen identiteettini perustuu hyvin vahvasti sen ympärillä pyöriviin ihmisiin ja asioihin. Kuitenkin ihmiset kokevat ettei mulle voi puhua pesiksestä enää. Tulkoon tässä nyt selväksi että kyllä mä ihan mielelläni spekuloin pesis-asioilla edelleen. Enää toki vain täysin ulkopuolisena, syvempiä analyyseja ja taustatietoja lienee turha tältä suunnalta enää odotella.

Kysymysten aika

Mansen miehet nousivat upealla pelillä Superpesikseen. Olin Kaupissa todistamassa peliä jossa nousu ratkesi. Pelin jälkeen katselin hetken kentällä olevaa tohinaa, halauksia, onnitteluita, ilon kyyneleitä. Siinä kohtaa mulla tuli ensimmäisen kerran konkreettisesti  tunne että en ole enää osa tuota yhteisöä, vaikka pelin aikana nousua olikin Keisarikatsomossa kippistelty kumppaneiden kanssa, kentälle astuessani tämä tyhjä tunne valtasi sydämen. Sekä fyysisesti että henkisesti olin tuossa hetkessä seistessäni ulkopuolinen. Kävin halaamassa pelaajia ja pelinjohdon sillä olin onnellinen heidän puolestaan, pitkäaikainen työ sai ansaitsemansa palkinnon. Mutta kotimatkalla mietin ekan kerran ”kuka mä olen?” Tuolloin kysymys kuitenkin jäi vielä yhdeksi ohimeneväksi ajatukseksi, se ei iskenyt vielä lekan lailla ohimoon kuten se tulisi tekemään myöhemmin. Tulevina päivinä ajatus alkoi vaivata enemmän, useammin. Ja 15.-16.8. päivien välisenä yönä se iski toden teolla. Olin matkalla Tukholmasta Turkuun ja katselin hytin ikkunasta öistä merimaisemaa. Siinä auringon laskiessa mietin asioita ja vaikka kuinka yritin suunnata ajatukset positiiviseen, mielen möröt ottivat valtaa ”ei susta ole mihinkään”, ”kuka sä olet ilman pesistä – et kukaan, nobody”. Kotiin päästyäni vaihdoin nopeasti matkalaukun sisällön toiseen ja suuntasin saman tien Himokselle joogaleirille. Sieltä sain väliaikaista helpotusta olooni kun sain purkaa ajatuksiani, ja lauantai-illan meditatiivisessa joogassa kun kutsuttiin esiin tunteita, kyynelkanavani aukesivat. Itkin vuolaasti pahaa oloani ulos, ja sen jälkeen olo olikin hyvä. Kunnes tuli maanantai ja arki. Muut menivät töihin, kouluun, opiskelemaan, kuka minnekin suorittamaan omaa tehtäväänsä – ja mä jäin kotiin. Taas jäin pyörittämään samoja kysymyksiä päässäni, enkä edelleenkään tuntunut saavan otetta mistään. Itku, ahdistus, oksetus, päänsärky – MIKSI MÄ LEIJUN TYHJÄN PÄÄLLÄ? MIKSEI MULLA OLE MITÄÄN? KUKA MÄ OIKEIN OLEN? Kysymysten toistelu – usko tai älä – ei auttanut oloa yhtään. Niinpä yhden itketyn päivän ja yö jälkeen kaivoin esiin koneen ja päätin kirjoittaa asiasta. Rehellisesti ja kaunistelematta.

Kirjoittaminen on mun terapiaa. Sanat vain valuu näppäimistölle ja paha olo niiden mukana pikku hiljaa pois. Unelmani onkin kirjoittaa kirja. Aihe on valmiina, taustatutkimus materiaalit saatavilla, enää puuttuu vastaus kysymykseen ’miten?’. Enhän mä ole mikään kirjailija. Olen rustannut tätä blogia, päiväkirjaa, ja käynyt kesällä kirjoittajakoulua mutta mikään niistä ei valmista kokonaisen kirjan kirjoittamiseen. Entinen, asioihin tarttuva Inga ottaisi härkää sarvista ja aloittaisi tämän projektin määrätietoisella otteella. Tämän päivän Inga venkoilee, hidastelee, keksii tekosyitä projektin aloittamisen lykkäämiseen. Uuden edessä pelottaa. Tiedän että osaan suunnitella ja toteuttaa markkinointia, järjestää tapahtumia, turnauksia, leirejä, myydä seuraa kumppaneille, kuuluttaa pelejä, valmentaa ja vaikka mitä. Mutta osaanko kirjoittaa kirjan? En tiedä. Siksi se pelottaa, pelko luo epävarmuutta ja epävarmuus viivytystä. Tämän tekstin alussa oleva identiteetin määritelmä sanoo seuraavaa: ”Henkilökohtaisen identiteetin voidaan ajatella piirtyvän tunteeksi omasta ainutlaatuisuudesta.” Tässä on se ongelman ydin. Koen että identiteettini on niin vahvasti edellisen elämäntavan leimaama että kirjoittaminen ei luo tunnetta omasta ainutlaatuisuudesta. Mun pitää siis rakentaa uusi identiteetti, löytää uudelleen se mun juttu, uusi rakkaus ja intohimo elämää kohtaan. Arki voi tuntua sustakin raskaalta kun aina painaa sitä samaa duunia ja samoja polkuja, mutta voin kertoa, ei tämä itsensä uudelleen määrittäminenkään mitään lasten leikkiä ole. Silti, masennuksen ja kyyneltenkin keskellä, asiasta avautuminen, kirjoittaminen on tuonut pienen valon tunnelin päähän. Tätä tekstiä kirjoittaessani kyyneleet ovat loppuneet, jäljellä on silmien kirvely ja komeat silmäpussit. Kuten sanoin, kirjottaminen on mun terapiaa ja kirjoittaessa fiilis on jo kohonnut.

Apua kirjasta

Kävin talvella kuuntelemassa Tommy Hellstenin luennon eräillä messuilla. Samoilla messuilla oli myynnissä kirjallisuutta. Yksi Katja Frangen kirjoittama kirja: ”Intuitiolla – kuuletko sisäisen viisautesi?” otti jo silloin silmääni ja luin sen taustatekstin. ”Mielenkiintoista”, ajattelin, mutta samassa huomasin että luento alkaa kohta ja kiirehdin kuuntelemaan. Unohdin kirjan, ja jälkeenpäin harmittelin kun en ollut sitä ostanut mukaani. Muutama viikko sitten kävin palauttamassa kirjastoon kirjoja enkä ollut katsonut ollenkaan mitä lainaisin seuraavaksi. Kävelin hyllyjen välissä ja vilkuilin löytyisikö jotain sopivaa. Kuinka ollakaan, tuo samainen kirja oli hyllystä kuin tyrkyllä tyyliin ”tämän sun kuuluu nyt lukea”. Lainasin kirjan ja nyt tiedän että juuri niin pitikin tapahtua. Tässä muutama lainaus kirjasta. Luin nämä sivut eilen, kyynelten seasta sihrustellen ja kiitin että kirja osui tielleni. Toivon että nämä sanat auttavat myös sua elämässäsi, meillä kaikilla on niin paljon meneillään koko ajan, paljon mihin kaipaamme apua ja rohkaisua. Tämä kirja on helppolukuinen ja sisältää paljon hyviä tarinoita. Jos nämä sanat resonoivat sulle, kannattaa lukasta koko teos läpi.

”Teet joka hetkessä parhaasi sen ymmärryksen mukaan, mikä sinulla kullakin hetkellä on. Niin tekee meistä jokainen, riippumatta siitä, millaisena elämä näyttäytyy. Ymmärryksemme, tapamme katsoa maailmaa on joskus hyvin erilainen. Joillain on sydän kiinni ja yhteys omaan voimaan niin hukassa, että he ovat täysin kadoksissa itseltään. Sellainenkin ihminen toimii kutenkin senhetkisen parhaan ymmärryksen mukaan. Sinäkin toimit sen mukaan, mikä on kullakin hetkellä sinulle parasta ja mihin uskot. Elät juuri nyt sen mukaan, mitä sinussa tapahtuu ja millainen yhteys sinulla on itseesi. Teet parhaasi tälläkin hetkellä sen mukaan missä kohtaa olet elämässäsi, riippumatta siitä, oletko rikki ja haavoilla tai vahvana ja valmiina. Elät sen mukaan, miten tunnet ja koet maailman tällä hetkellä. Kun oivallat, että elämä on täydellinen juuri sellaisena kuin se kussakin hetkessä on, niin pystyt näkemään kauneutta myös rumuudessa. …. Irtipäästäminen tapahtuu elämällä. Se tarkoittaa tunteita, itkua, naurua, surua ja huutoa. Se tarkoittaa hetkiä, jolloin kerrot toiselle rehellisesti, mitä tunnet. Se tarkoittaa tekoja intuitiota kuunnellen … Se tarkoittaa selän kääntämistä ja ovien sulkemista. Se tarkoittaa hyvästejä ja tervetulotoivotuksia. Se tarkoittaa sitä, että voit olla myös väärässä, ja sitä, että uskallat seisoa totuutesi kanssa vaikka jalat täristen. Se tarkoittaa kiitollisuutta. Irtipäästäminen tapahtuu elämällä asioita ja hetkiä todeksi sekä ymmärtämällä, että todellisuudessa et koskaan voi pitää kiinni yhtään mistään, vaikka ehkä vielä kuvitteletkin niin …. Lopulta kaikki on hyvin yksinkertaista. Kun jotain lähtee elämästäsi, se lähtee, koska sen täytyy lähteä. Lähtenyt palaa, jos sen kuuluu palata, tai sitten sen tilalle tulee uutta, mutta paremmassa ja sinulle oikeammassa muodossa.”

Ja vielä, ehkä paras lausahdus koko kirjassa on tämä: ”Rakastu omaan tarinaasi ja tee siitä pelottomasti oman näköisesi. Tuo näkyväksi se, kuka sinä todella olet. Kun sinä loistat valoasi, muutkin ympärilläsi loistavat. Se on kaikista suurin lahja itsellesi ja toisille. Tarinasi halutaan kuulla.”

Näillä ajatuksilla eteenpäin, kohti uutta, kirkkaampaa valoa.

Kiitos kaikille kanssaeläjille, pidetään huolta.

-inga

P.S. aloitin kirjoittamaan tätä blogia eilen, ja tänään hain kirjastosta ohjekirjoja kirjan kirjoittamiseen. The bull has been taken from the horns.