Perhe = Joukkue = Perhe

Kohta on kulunut kuukausi siitä kun muutin Tampereelle. Aika on (kuten sillä on tapana) mennyt taas vauhdilla eteenpäin ja lomakuukausi vetelee viimeisiään. Paljon on ehtinyt tapahtua kuukaudessa. Tässä vielä ennen töiden alkua ajattelin nostaa tärkeimpiä juttuja blogiinkin.

Joukkue

Tampereelle ja Manse PP:hen saapuminen on jo nyt ollut aivan mahtava kokemus. Entiset pelikaverit ja muut Pirkanmaan pesis-tutut ovat tulleet halaamaan ja toivottamaan tervetulleeksi takaisin. En ollutkaan ymmärtänyt miten kova ikävä mulla oli näitä mahtavia tyyppejä, tyyppejä joiden kanssa tämän vuosituhannen alkuvuodet tallustettiin ja tehtiin pesistä näillä leveysasteilla. Myös uudet tuttavuudet pesis-perheessä ovat olleet vallankin mukavia kohtaamisia. Odotan todella innolla että työt alkaa, ja pääsen tapaamaan vielä junnupuolen väkeä, muiden seurojen uusia tekijöitä, tutustumaan kaikkiin paremmin ja käärimään hihat! Ai että.

Perhe

Yksi suurimmista syistä Tampereelle muuttooni oli perhe. Äidin muutto Raumalta Ylöjärvelle ja siskon perheen täällä asuminen sai ajattelemaan asioita. Mikä on oikeasti tärkeää. Missä minun pitää olla. Ja nyt olen. Joudun joskus vieläkin pysähtymään ja ihmettelemään, kun soitan äidille ja voinkin sanoa ”lähen nyt, oon siinä 10 minuutin päästä”. Olen nähnyt perhettäni viimeisen kuukauden aikana enemmän kuin viimeisen parin vuoden aikana yhteensä. Totta kai, kun työt alkaa niin aika on kortilla mutta onhan tämä nyt mahtavaa olla näin lähellä rakkaita ihmisiä! Yksi kuukauden ikimuistoisimmista reissuista oli ehdottomasti päivä Ikeassa. Kyllä, luit oikein, päivä Ikeassa. Olin joka tapauksessa menossa tuohon ruotsalaisen tuotekehityksen mekkaan, niin pyysin ohimennen äitiä mukaan. ”Noooo, voimmää seuraks lähtee…” –totesi äiti ja niin sitä lähdettiin. Tuossa kohtaa mulla ei tullut mieleenkään että kyseessä olisi äidin EKA KERTA Ikeassa! Siinä on kuulkaa 70-vuotiaalle ihmettelemistä. Muutaman tunnin ajan kuuntelin ällistelyä ja ihmettelyä siitä miten näppäriä juttuja Ikeasta löytyy, ja miten HALPAA kaikki on! :D Syyslomien ansiosta paikalla oli luonnollisesti myös reilusti lapsiperheitä minkä vuoksi lasten osastolla vierähti useampi hetki kun katseltiin lasten leikkejä ja ihmeteltiin nurmikolta näyttävää lattiaa, majoja ja mitä lie hienoja juttuja. Äiti nautti päivästä ja minä sain kerättyä uuteen kotiin kaiken tarpeellisen (ja vähän yli, kuten Ikeasta on tapana…). Pieni asia, kauppakäynti, teki päivästä äidin sanoin ikimuistoisen. Pienillä asioilla on merkitystä.  

Akkujen latausta

Kun maailmankaikkeudelle heittää ajatuksen että olisipa mukava muutaman päivän mökkikeikka ihan yksin, omien ajatusten kanssa, niin johan alkaa tapahtua. Kuin tilauksesta ystävä soittaa että on itse lähdössä etelän lomalle ja hänellä olisi mökki vapaana Ellivuoressa viikon – kiinnostaisiko? No totta maar kiinnostaa! Niinpä pakkasin kamat kasaan ja suuntasin maanantaina kohti Sastamalaa. Muutaman päivän loma lyheni kahteen, siitä piti huolen tänään saapuva lumimyräkkä yhdistettynä auton alla oleviin kesärenkaisiin. Ei olisi ollut huomenna ajokeliä takaisin Tampereelle. Niinpä olen jo takaisin kotona, akut sopivasti ladattuna. Parin päivän aikana luin pari kirjaa, katselin takkatulta ja mietiskelin elämää, ja mikä parasta, kävin tutustumassa Ritajärven luonnonsuojelualueeseen eilisen ajan. Muutama tunti metsässä, järven rannalla ja haastavilla poluilla toi mielenrauhaa ja happea. Ja sainhan vielä fiilistellä laiturilla kaakaomukin sekä notskilla eväiden kera. Täydellinen päivä.

Perhe = Joukkue = Perhe – on ajatus jota olen pyörittänyt päässäni lähiaikoina enemmän kuin moneen vuoteen. Ajatus siitä miten kaikki elämän tärkeät ihmiset yhdessä luovat jotain mikä on suurempaa kuin yksilö. Tiukan paikan tullen yksilöt kantaa ryhmää ja yksilön eläessä vaikeaa aikaa, ryhmä tukee ja kantaa vaikean ajan yli. Näin toimii sekä perhe että joukkue. Siksi nämä kaksi yksikköä ovat elintärkeitä sekä itselle että monelle, monelle muulle. Pidetään huoli omista läheisistämme. Ne on kuitenkin se joka tästä elämästä tekee ELÄMÄÄ.

Mukavaa viikonloppua itse kullekin, älkää antako talven yllättää jos autolla liikutte. Tässä vielä muutama syyspäivän kuva Ritajärveltä, ole hyvä. 

-inga

Kausi 2017 nippuun ja uutta kohti

Istun uuden kotini sohvalla Tampereella. Ulkona satelee vettä ja tuulee. Harmaa sää ei kuitenkaan tällä kertaa pääse pään sisään sillä sydän on täynnä odotusta ja innostusta. Aika niputtaa kausi 2017 ja suunnata katseet kohti kautta 2018 ja uusia tuulia. 

Fugesta vauhtia rikkinäiseen kauteen

Kauden aloittaminen jo huhtikuussa Fuengirolassa oli jotain ainutlaatuista. Vaikka matkamme sinne ei sujunut aivan suunnitelmien mukaan, paikan päällä vietetyt päivät olivat unohtumattomia. Tästähän kirjoitinkin jo yhden blogipostauksen joten siitä ei sen enempää. Jo ennen kauden alkua joukkueeseen oli tullut muutoksia eikä ne suinkaan siihen jääneet. Kauden mittaan loukkaantumiset olivat läsnä oikeastaan koko matkan ajan. Kokoonpano muuttui lähes joka peliin joka vaikutti luonnollisesti joukkueen pelaamiseen. Perusvarmaa Jymyä ei nähty kentällä ja lähipiiri oli vähän ihmeissään, ”miten se Jymy nyt noin pelaa?”. Oli totuttu varmaan suorittamiseen, virheiden vähäiseen määrään. Kauden 2017 Jymy ei ollutkaan niin räpylävarma kuin ennen, kärki ei kulkenutkaan niin kovalla prosentilla kuin ennen. Tämä hämmensi koko pesiskansaa ja osa oli tiputtamassa joukkuetta jo pois mitalipeleistä. Jymyn vahvuus on kuitenkin teräksinen selkäranka ja kova henkinen kantti. Taistelu jatkui taustahälystä huolimatta ja lopulta joukkue raivasi tiensä jälleen finaaleihin. Finaalit päättyivät Vimpelin juhliin Hiukassa. Neljäs finaali ratkaisi mestaruuden ja toi jälleen mieleeni tyhjyyden. Tällä kertaa tyhjyys ei johtunut pelkästään kauden loppumisesta vaan yhden aikakauden loppumisesta. Syyskuun lopussa olisi edessä muutto pois Sotkamosta, suunnasta ei kuitenkaan ollut vielä tietoa. Viimeisen finaalin jälkeen menin kotiin, istuin sohvalle ja puhkesin itkuun. Tämä on loppu ja edessä ei ole mitään. Miten olen ajautunut tällaiseen tilanteeseen? Mitä helvettiä nyt tapahtuu? Hetkellisen itsesääli purkauksen jälkeen keräsin kuitenkin ajatukset kasaan. Eihän asiat nyt NIIN huonosti olleet. Olinhan neuvotellut Manse PP:n kanssa jo jonkin aikaa toiminnanjohtajan hommasta. Lisäksi siskoni menisi huomenna katsomaan kahta asuntoa Tampereelta, eiköhän toinen niistä olisi sopiva. Itseni keräilyn jälkeen tulikin sitten nopea lähtö. Kaupan kautta nollaamaan. Lauantain tunnelma oli yllättävän positiivinen. Hopea ei vielä kirkastunut mutta mitään itkujuhliakaan ei nähty. Sunnuntai meni samaan syssyyn, rentoa oloilua ja yhdessäoloa kera joukkueen ja fanien. Tästä sunnuntaista tuli loppujen lopuksi ilon päivä sillä alkuillasta sisko soitti toisen kämpän olevan mulle juuri sopiva, ja loppuillasta Tampereelta tuli tieto että minusta tulisi Manse PP Edustus ry:n toiminnanjohtaja! Tiedon tullessa puhkesin ilon huutoihin "Jipii! Niin siistiä!" Ympärillä tietysti heräsi kysymyksiä että no mitä mitä? Kerroin lähimmille ja onnittelujen jälkeen vetäisimme pikku voitontanssit. Ai että, se sunnuntai oli onnen päivä.

Keskustelun muodonmuutos 2017

Kausi 2017 oli mielestäni erikoinen myös viestinnällisesti. Tässä kohtaa haluan korostaa että seuraava mielipide ei ole Sotkamon Jymyn, ei Manse PP:n eikä minkään muunkaan tahon vaan ainoastaan MINUN, Inga Ärnforsin. Jos ja kun asiaan on kommentoitavaa, kommentit voi osoittaa suoraan allekirjoittaneelle.

Olin tänä kesänä useaan otteeseen pöyristynyt siitä miten me pesisihmiset puhumme toisillemme. Ymmärrän että urheilu herättää tunteita ja niin sen kuuluukin, sekä hyvässä että pahassa. Mutta sitä en voi käsittää miksi ihminen kokee tarvetta loukata toista ihmistä sanallisesti aina kun siihen tarjotaan mahdollisuus. Ei ole montaa vuotta siitä kun pahimmat huutelut tehtiin keskustelupalstoilla nimimerkin takaa. Tänä kesänä nuo huutelijat tulivat esiin Facebookissa ihan omana itsenään, häpeämättöminä siitä mitä törkeyksiä näppäimistään päästivät. Miksi me puhumme toisillemme noin? Itse en julkisesti lähde v*ttuilemaan ihmisille Facebookissa, ja harvemmin kyllä muutenkaan, joten en vaan pysty ymmärtämään mitä tyydytystä tuosta toiminnasta voi saada. Tuleeko itselle parempi mieli kun saa haukkua muita? Luuleeko suunsoittajat auttavansa omaa joukkuettaan haukkumalla muita? Tämä kesä oli myös ensimmäinen, kun vihapuhe ylettyi omalla kohdallani myös sähköposteihin. Kovaa hommaa avata maanantai-aamuna kone ja saada ensimmäisenä silmilleen jonkun pahan olon oksennus. Edelleen, ymmärrän että urheilu tuottaa tunteita mutta edelleenkään en ymmärrä miksi ihminen loukkaa toista tarkoituksellisesti. Ehkä olen naiivi pikku tyttö joka ottaa asiat vaan liian vakavasti ja henkilökohtaisesti mutta suoraan sanottuna en halua muuta ollakaan jos vaihtoehto on tuollainen käytös. En halua ikinä muuttua omaa pahaa oloaan muille oksentavaksi otukseksi, sillä karma hoitaa. Se miten kohtelet muita, heijastuu itseesi ennemmin tai myöhemmin. Siksi olen edelleen se herkkä, empaattinen pikku tyttö joka haluaa muille hyvää. Toivoisin vaan että tässä itselleni niin rakkaassa pesis-yhteisössä pidettäisiin myös kiinni asiallisuudesta ja positiivisuudesta. Se kun antaa niin hurjasti energiaa, kun taas negatiivisuus syö sitä rotan lailla. Vaikka tunteet nousevat ajoittain pintaan meillä kaikilla, haastan kaikki ajattelemaan ennen kuin somettaa. Voisiko asian esittää sittenkin toista ihmistä loukkaamatta? Nostetaan lisäksi esiin positiivista pöhinää jota lajissa on nyt runsaasti! Seinäjoen junnumäärät, Tampereen buumi, Joensuun ja Kouvolan stepit kohti kirkkaimpia mitaleja, hurjat joukkuemäärät leireillä, mahtavia ihmisiä seurojen toiminnassa mukana….meillä on niin paljon mistä olla kiitollisia, tuodaan näitäkin juttuja esiin! Korostan vielä että tämä teksti on puhtaasti henkilökohtainen mielipiteeni, ei minkään seuran tai yrityksen vaan minun.

Uutta kohti

Juuri ennen lemmaria julkaistiin että aloitan Manse PP Edustus ry:n toiminnanjohtajana 1.11. Ai että miten jännittää. Kädet tärisee jo jännityksestä, ja vaikka lomaa on jäljellä vielä pari viikkoa, tuntuu että mennään jo! Muistan kun 2010 aloitettiin projekti jossa seurayhteistyön kautta alettiin kehittämään pirkanmaalaista pesäpalloilua tavoitteena lajin kasvattaminen alueella ja paluu Superpesikseen. Junnuja 2010 löytyi lähinnä Ruovedeltä ja Hämeenkyröstä. Manse PP:llä taisi olla vain pari junnujoukkuetta tuolloin 7 vuotta sitten. Vielä 2011 olin itsekin mukana pirkanmaalaisessa pesiksessä toimiessani Räpsän B-tyttöjen valmentajana, tämän jälkeen lähdin Satakuntaan ja myöhemmin Kainuuseen, mutta kiinnostuneena seurasin kuitenkin vuosi vuodelta Pirkanmaan pesiksen kehittymistä. Aivan käsittämätön kehityskaari ylsi tänä kesänä seuraaviin saavutuksiin: Manse PP:n E-pojat ottivat Sotkamon Tenavaleirillä leirimestaruuden, junnujoukkueita Mansessa on 12, miehet pelasivat Superpesikseen noususta ja naiset ottivat SM-kultaa. Henkilökohtaisesti tunnen iloa myös siitä yhteisöllisyydestä mikä tästä Manse PP – yhteisöstä huokuaa. Fanit, kumppanit, joukkueet, junnujen vanhemmat, vetäjät, taustatoimijat, kaikki ovat yhtä perhettä. Myönnän, erästä videota naisten nousujuhlista katsellessani tuli itku. Ei pelkästään joukkueen ilon nähtyäni vaan vilaukset yleisöstä, iloiset, kannustavat ihmiset katsomossa. Kaikki Mansen puolesta. Tätä seuratoiminnan kuuluukin olla, hyvää fiilistä kaikille. Kohta on minun aikani tulla osaksi tätä tarinaa. Upin jättämät koon 150 saappaat ovat toki melko isot tähän 38 jalkaan mutta uskon että yhteisö kantaa. Tiedän saavani apua ihmisiltä lähellä sillä meillä kaikilla on sama tavoite – tehdä Manse PP:sta vielä parempi, yhdessä. Eikä se Upikaan mihinkään katoa, en anna sen kadota. Upin puhelin pärisee varmasti jatkossakin, tamperelaisen pesiksen sielu pysyy vahvasti mukana kuviossa. Viime päivinä medioissa on julkaistu paljon pesisuutisia, uusia palkkauksia, uusia pelaajia, pelinjohtajia ja valmentajia joukkueisiin ja liiton uudistusten edistymistä. Hyvää pöhinää, positiivinen fiilis. Pidän tästä.

Tässä kohtaa otetaan hetki vielä happea ja sitten kohti kautta 2018! Tsemppiä tasapuolisesti koko pesiskansalle uuden kauden koitoksiin.

-inga