maanantai 30. joulukuuta 2019

Kirjan kirjoittamisen lyhyt oppimäärä


Okei, otsikko on hieman harhaanjohtava. Mullahan ei riitä missään nimessä natsat kertomaan siitä miten kirja kirjoitetaan, voin vaan avata omaa kokemustani siitä miten musta tuli kirjailija. Tai…noh, kirjan kirjoittaja. Kirjailija on mielestäni arvostettu ammatti, joka resonoi päässäni viisautta, tietoisuutta, ahkeruutta, avarakatseisuutta, itsensä tuntemista, valtavaa mielikuvitusta ja timanttista työmoraalia, joten koen olevani vasta matkalla siksi ihmiseksi joka ansaitsee tulla kutsutuksi kirjailijaksi. Ehkä tämän projektin myötä saan itselleni uuden ammattinimikkeen, boksin johon mut on hyvä sujauttaa, mutta enemmänkin tavoitteeni on auttaa ihmisiä tarinalla.

Ihmisten auttamisesta itse asiassa koko idea lähti. 2015 kun äidilläni diagnosoitiin Alzheimer, hain tietoa kirjallisuudesta ja netistä siitä mikä tauti on, miten se etenee, mitä on odotettavissa. Löysin paljon lääketieteellistä asiaa ja näkökulmia, mutten yhtä kirjaa lukuunottamatta ollenkaan  sairastuneiden tai heidän omaistensa omia kokemuksia. Jo silloin ajattelin ensimmäisen kerran että ”voi kun olisi kirja jossa kerrotaan arjesta, osaisinko kirjoittaa sellaisen?” Noh, vuodet vieri aivan muissa hommissa kunnes tänä keväänä tuli pysähdys. Arki hävisi, oli aika miettiä mikä musta tulee isona. Ei mennyt kauaakaan kun tämä projekti nosti jälleen päätään ja hetken mietittyäni päätin että nyt on aika ottaa se työn alle.

Kun päätös oli tehty, tuli vastaan ensimmäinen kysymys ”miten kirja sitten kirjoitetaan?”. Olin toki kirjoittanut paljon blogia ja muita lyhyitä tekstejä mutta kirja – sehän on nyt vallan eri kaliiberia tekijälleen! Eräänä heinäkuun päivänä lausuin ystävälleni sanat ”voi kun löytäisin jostain jonkun kirjoittajakoulun että pääsisin alkuun.” Kuinka ollakaan, samana iltana Twitterissä eteeni tupsahti mainos Miki Liukkosen kirjottajakoulusta. Ilmoittauduin välittömästi! Nettipohjainen kurssi oli juuri sopiva mulle ja paneuduin siihen huolella. Modulit kurssilla olivat hyvin monipuolisia ja oli superkiinnostavaa kuulla OIKEAN kirjailijan ajatuksia kirjan kirjoittamisen prosessista, flowsta ja vaikeuksista. Tunnistin omaavani paljon samoja haasteita kirjoittajana mitä muilla kurssin osallistujilla oli (keskustelupalstalla käytiin jutustelua eri moduleiden herättämistä ajatuksista), ja oli kiva päästä lukemaan myös muiden ajatuksia. Samalla kun kävin kurssia, luin useita kirjoja siitä miten kirja kirjoitetaan, kaikki ammattikirjailijoiden tekemiä. Muun muassa Stephen Kingin kirja ”Kirjoittamisesta: Muistelmia leipätyöstä” oli varsin mielenkiintoinen, sen jälkeen luin ekaa kertaa myös hänen muuta tuotantoaan vähän uudesta näkövinkkelistä. Kun sitten kokosin muistiinpanoistani  jonkinlaisen käsityksen siitä mitä kirjan kirjoittaminen vaatii ja miten se prosessi etenee, oli aika ottaa härkää sarvista ja aloittaa. Ennen kuin kirjallani oli edes sisällysluetteloa, oli edessä taustatyön tekeminen.

Kuten mainitsin, halusin kirjoittaa kirjan Alzheimerista ja nimenomaan läheisten ja sairastuneen näkökulmasta, joka päiväisen elämän haasteista. Niinpä mulla oli taustamateriaalina parikymmentä äitini kirjoittamaa päiväkirjaa joita aloin käymään läpi hitaasti mutta varmasti. Samalla kun luin päiväkirjoja, pääsin sisään äidin elämään vuosien varrella ja täytyy myöntää että osittain prosessi oli myös melko raskas. Vaikka päiväkirjat sisälsivät paljon iloa ja onnea, sieltä heijastui vahvasti myös elämän toinen puoli, sen raadollisuus ja ihmismieltä jäytävä suru ja tuska. Päiväkirjoja lukiessani kävin läpi myös oman elämäni viimeiset 30 vuotta tiheällä kammalla. Ei ollut sekään pelkkää iloa ja onnea mutta se on mennyttä ja käsiteltyä, nyt on vain nyt.

Aloitin itse kirjoittamisprosessin jo taustamateriaalien lukemisen aikana, sillä päiväkirjoista erottui selvästi ne teemat joista halusin kirjoittaa tarkemmin. Ajatuksenani oli siis kirjoittaa taudin etenemisestä sekä äitini että meidän läheisten näkökulmasta, arkielämän esimerkkien kautta. Vasta myöhemmin projektin aikana mulle selvisi että haluan kirjaan sittenkin myös lääketieteellisen näkökulman jokaiseen teemaan. Laitoin avunpyyntöä maailmalle ja eilen tapasin professorin joka saattaa lähteä minua tässä projektissa auttamaan.

Taustamateriaali. 

Itse kirjoittaminen tuntuu loppujen lopuksi melko helpolta. Totta kai on päiviä ettei saa oikein mitään aikaiseksi, mutta sitten on taas päiviä jolloin tekstiä tulee sivukaupalla ilman sen kummempaa ponnistelua. Nämä ensimmäiset kymmenet sivut kirjasta ovat nimenomaan puhdasta ajatusvirran tulosta. Kysyin kirjoittamisen alkuvaiheessa eräältä kirjailija ystävältäni apua kun en osannut päättää kerronko tarinaa preesensissä vai imperfektissä. Vastaus oli ”kuule kirjota vaan niin ***keleesti, anna kaiken tulla ulos. Kyllä se siitä sulle aukenee jossain kohtaa, miten ne aikamuodot kuuluu asettua.” Ja niin mä tein. Kirjotin vaan niin ***keleesti ja se tuntui hyvältä. Välillä itkin, välillä nauroin, mutta kaiken kaikkiaan näiden ensimmäisten kymmenien sivujen kirjoittaminen tuntui luonnolliselta.

Tällä hetkellä kirjan ekat sivut ovat siskollani ja professorilla luvussa. Tiedän että teksti on osittain melko raadollistakin, joten haluan suodattaa sen muutamaan otteeseen ennen julkaisua. Ja toki, nyt kasassa on vasta ekat sivut, vielä puuttuu yli puolet, mutta onneksi tiedän saavani niihin ajatustukea ja -apua jotta kokonaisuus valmistuu. Kirja kirjoitetaan yleensä 3-5 kertaa. Ensin pari kertaa itse ja sitten vielä kustannustoimittajan kanssa pariin otteeseen. Kustantajaa en ole vielä edes miettinyt, enkä selvitellyt miten heitä lähestytään, sen aika on myöhemmin. Voihan tässä käydä niinkin etten saa kirjalle kustantajaa jolloin kustannan sen itse. Niin iso työ ansaitsee tulla luetuksi ja TIEDÄN että maailmassa on tällaiselle kirjalle paikkansa. Muistisairaudet koskevat niin montaa ihmistä. Ja jos pystyn edes yhden ihmisen tuskaa ja pelkoa sairauden pauloissa helpottamaan sanoillani, kaikki on sen arvoista.

Mutta on tämä melko hurjaa, mä kirjotan kirjaa!

Vuosi 2019 alkaa olla taputeltu. Se oli vuosi jota en unohda ikinä, hyvine ja huonoine hetkineen. Nyt on aika rakentaa uutta. Tommy Hellstenin sanoin ”kun sä alat tehdä sitä mikä sua pelottaa – susta tulee se mikä sä olet”. Näillä mennään!

Ilolla elämää jatkaen,
Inga



maanantai 23. joulukuuta 2019

Sanoja sielusta

Olen tämän kuluvan puolen vuoden aikana kirjoittanut ja lukenut todella paljon tutustuakseni itseeni, siihen tyyppiin joka olen syvällä, sielussa. Olen opiskellut kuka olen ja mitä haluan tältä lyhyeltä hetkeltäni maailmassa. Silmieni ohi on lipunut paljon self-help kirjallisuutta, tietoista läsnäoloa, meditaatiota, enkeleitä, intuitio-oppeja, buddhalaisuuden oppeja, energiaoppia, universaaleja lakeja joilla maailma ja ihmiskunta toimii. Jotkut (jopa entinen suorittava minä) ajattelevat varmasti tämän kaiken olevan hihhulointia ja höpöhöpö-juttuja, mutta olen asiasta eri mieltä. Kaikki lukemani kirjallisuus on jollain tapaa muokannut minusta sen mitä nyt olen. Itseään kehittävä, rauhaa ja tasapainoa elämäänsä aktiivisesti hakeva ihminen. Olen läsnä, olen tässä. Miten se voi olla huono asia? Tänään kaikki opiskeluni sai Iltalehden artikkelissa määrittelyn, kyse on uushenkisyydestä. Hassua että tuo artikkeli julkaistiin heti sen jälkeen kun olin itse kirjoittanut tätä tekstiä. Voit lukea Iltalehden artikkelin tästä.

Kävin läpi päiväkirjojani tältä vuodelta ja hämmästyin itsekin tekstiä jonka olin eräänä aamuna kirjoittanut. Se sopii hyvin joulun henkeen, joten haluan jakaa sen nyt kanssasi. Pysähdy hetkeksi sanoihin, hengitä syvään. Keskity. Tästä tekstistä on turha etsiä tieteellistä, todistettua faktaa. Se on kirjoitettu pohdiskeluna, mietiskelynä, ei totuudentorvea soitellen. Tekstin myötä haluan toivottaa sinulle ja läheisillesi lämpöistä ja rauhaisaa joulun aikaa. Itse nautin joulusta rakkaiden keskellä, rauhassa köllötellen.

Terveisin hihhuli-Inga.


Tähtitaivas seinällä. Välkkyvät tähdet, ihmisten kauniit sielut välkehtivät heti aamulla. Sielujen kokemuksissa lepää koko elämän kirjo. Rakkautta, vihaa, iloa, kurjuutta. Joku sielu on kärsinyt enemmän kuin toinen, silti ne loistavat kaikki kauniina, kuin etsien seuraavaa ihmiskehoaan, ”ota minut”. Kuin lapsi kutsuu uusia vanhempiaan, kun toiveikas pariskunta tulee orpokotiin katsomaan pienten sieluja silmiin, löytyisikö sieltä yhteys. Miten ne pienet sielut haluaakaan rakkautta ja hyväksyntää ”ottakaa minut” ne huutavat suureen ääneen vaikkei lasten suusta kuulu pihahdustakaan. ”Rakastakaa minua” ne vaativat kuin yhdestä suusta. Siinä kaikki mitä sielu haluaa. Rakastaa ja olla rakastettu. Silti se joutuu kohtaamaan elämänsä aikana koko ihmiselämän kirjon. Sielu ei pelkää tuntea kaikkia ihmisten tunteita, mutta kun se ensimmäisen kerran uudessa kehossaan käy läpi tunnemyrskyä, ihmetys on aina yhtä suuri. ”Miten en muistanut tätä fyysistä reaktiota koviin tunteisiin? Miten ihmiset kokevat näin lujaa?” Jotkut sielut kokevat myös yllätyksen; ”Oho, tämä ihminen ei kykene vahvoihin tunteisiin.” Huomio on toisaalta helpotus, toisaalta harmi, sillä tunneskaala ja sen käyttö tuovat elämäämme niin paljon sisältöä päivittäin. Mieti millaista elämä olisi ilman kaikkia pieniä iloja ja suruja. Ilman onnistumisen ylpeyttä ja menettämisen tuskaa. Harmaa arki saisi aivan uuden – harmaamman - merkityksen. Tunteista kannattaa siis nauttia ja vaalia niiden tuomaa elämän virtaa ihosi alla.
Rakasta ja ole rakastettu.

perjantai 8. marraskuuta 2019

Some-taukoa ja shokki diagnoosia

Kylläpäs edellisestä päivityksestä onkin jo vierähtänyt aikaa. Yli kaksi kuukautta on taas vilahtanut silmien ohi nuan vain! Ja kyllähän siinä ajassa on ehtinyt tapahtuakin kaikenlaista. Lähinnä mun elämä on koostunut kahdesta asiasta; kirjaprojektista ja itseni etsimisestä. Edellisessä päivityksessä olin tilanteessa että oma identiteetti oli kadoksissa ja uuden rakentaminen oli alkamassa. Nyt, kaksi kuukautta myöhemmin ollaan tilanteessa että rakennusvaihe on alkanut mutta tuntuu että se on melko lailla aluillaan edelleen. Tällä hetkellä koen olevani lähinnä sisko, tytär ja ystävä. Onhan nekin tärkeitä asioita, asioita jotka ovat oman arvomaailmani kärkipäässä. Asioita joiden päälle on hyvä alkaa rakentamaan uutta. 

Tuon edellisen päivityksen jälkeen koin vielä viimeisen, kipeän asian vanhasta elämästä irti päästämisen kanssa. Se tuli sittenkin vaikka kauan taistelin vastaan. Katkeruus. Kuin myrkky se otti vallan ajatuksistani ja nosti pintaan vihan. Vihan ja katkeruuden lajia nimeltä pesäpallo kohtaan. Katkeruus ei kohdistunut lajin parissa oleviin ihmisiin, siellähän on edelleenkin iso kasa hyviä ystäviä, vaan vihasin sitä mitä laji oli minulta vienyt. Syytin sitä kaikesta mitä elämässäni oli jäänyt tekemättä. Koska en koskaan "ehtinyt" panostaa muuhun elämään työn hektisyyden takia, koin että liian paljon on jäänyt elämättä ja nyt tuo laji on vain sylkäissyt minut ulos, sitä ei kiinnosta miten voin. TIESIN että olen saanut lajista hyviä ystäviä jotka pysyvät matkassa jatkossakin, mutta TUNSIN että laji on minut hylännyt vaikka kaikkeni annoin.

Pari päivää sitten nämä synkät tunteeni puettiin sanoiksi, diagnoosiksi.
Keskivaikea masennus. 
Olen sairastunut mielenterveysongelmaan, what?? Minä, iloinen, toimelias, asioihin tarttuva, peruspositiivinen tyyppi. Jäätävä diagnoosi mutta kun asiaa ajattelee niin kyllähän se pitää paikkansa. Elämäni on kuin kupla joka kieppuu kohti taivasta ja mä leijun sen sisällä, välillä pää ylös- ja välillä alaspäin. Minä, joka olen aina ollut kontrollissa, olen nyt tuuliajolla. Mutta hyvä uutinen on kuitenkin se että hoidon avulla tästä selvitään. Taas kun mennään vuosi eteenpäin niin olen jälleen se sama tyyppi kuin ennen, elämäniloani tämäkään koettelemus ei kaada. On aika ottaa oppia omasta hokemastani "se, miten ajattelet, rakentaa tulevaisuuttasi. Ajattele siis hyviä asioita."

Pois some-kanavista

Pesiksen finaalien aikaan ja sen jälkeen kaikki lajiin liittyvä ahdisti. Porissa kävin yhden finaalipelin katsomassa, yritin olla positiivinen mutta en vaan saanut kaivettua sitä tunnetta esiin. Tämä ahdistus eskaloitui lopulta siihen että vähän yli kuukausi sitten kirjauduin ulos kaikista some-kanavista. Ensin ajatus oli että kirjaudun ulos ja poistan apit puhelimesta, ja käyn koneella silloin tällöin katsomassa mitä kanavissa tapahtuu, mutta näin jälkikäteen ajateltuna pitää todeta että en kyllä ole koneellakaan kertaakaan tileille kirjautunut. Olin toki tuota ajatusta some-kanavista uloskirjautumisesta pyöritellyt mielessäni jo kesästä saakka, kirjoitin siitä jo yhden blogitekstinkin, se vaan jäi jostain syystä julkaisematta. Lisään sen nyt tämän kirjoituksen alle, sillä musta se on edelleen ajankohtainen. 

Syyskuun lopussa kirjauduin ulos sekä Facebookista, Twitteristä että Instagramista. Nyt täytyy sanoa että ei kaduta. Ainut mitä kaipaan ajoittain on ig-storyn päivittäminen. Se oli kivaa ja usein kauniin maiseman tai hassun tilanteen kohdatessani automaattinen ajatus on että "voi tästä tulis hyvä story". Mutta suurin tunne some-maailmasta irtaantumisen jälkeen on kuitenkin ollut helpotus. Ruutuaikani on tippunut monta prosenttia ja tuntuu että olen jotenkin enemmän elämässä kiinni (tunne jota todellakin näinä päivinä tarvitsen!). Bussissa katselen ulos ikkunasta ja kuuntelen musiikkia sen sijaan että räpläisin puhelinta, kotona pystyn keskittymään lukemiseen ja kirjoittamiseen kun puhelin ei koko aikaa kilkuttele vieressä ilmoituksiaan ja mikä ehkä mukavinta, aamulla kun herään, en enää aloita päivääni some-kanavien selaamisella vaan kirjoitan pari sivua ajatuksiani muistivihkoon. Jäsentelen päätäni heti herättyäni, se auttaa päivään lähtemistä huomattavasti enemmän kuin päälle jyräävä maailmantuska Facebook-feedilta.

Lopetin somettelun aika lailla hetken mielijohteesta vaikka olin sitä jo kauan päässäni pohtinut. Pelko siitä että ellen ole somessa - olen näkymätön, oli turha. Päinvastoin, ystävät ja perhe ovat saaneet enemmän jalansijaa ihan oikeassa elämässä. Näen paljon useammin kavereita kahvilla, lenkillä tai vaikka "Vain Elämää"-studiossa. Elämä on taas enemmän IRL kuin verkossa. Se tuntuu hyvälle. Totta kai tiedän että somessa tapahtuu koko ajan paljon ja jään isosta osasta uutisia paitsi mutta juuri nyt tämä asioiden yksinkertaistaminen tekee hyvää. Kaikki ylimääräinen hässäkkä elämästäni on kuorittu pois jotta voin rauhassa keskittyä uuden rakentamiseen joogan ja itsetutkiskelun kautta. Hassua tässä blogin kirjoittamisessa on kuitenkin se että jos haluan sen julkaista, parhaat alustat siihen ovat nimenomaan some-kanavat.  Niinpä joudun tämän tekstin kirjoitettuani lopettamaan some-taukoni hetkeksi jotta saan tekstin julki. Noh, eipä se mikään ongelma ole, kirjaudun sisään, julkaisen ja kirjaudun ulos. Ehkä käväisen viikon päästä katsomassa onko tullut kommentteja tai tykkäyksiä mutta enää en odota niitä heti julkaisun jälkeen. Siellähän ne odottaa sitten viikonkin päästä. En toki sano että tämä some-tauko on lopullinen. IG on kiva paikka positiivisen fiiliksensä vuoksi, se voisi mulle toimiakin. Facebookiin en varmaan kirjaudu jatkossakaan ellei tule töitä jotka sitä vaatii, ja twitter...no se on vielä vähän kysymysmerkki. Sen näkee sitte. 

Kaiken kaikkiaan voisin sanoa että puoli vuotta potkujen jälkeen surutyö lajista eroamisen kanssa alkaa olla tehty ja edessä on kuntoutusjakso että palaan omaksi itsekseni. Masennus diagnoosi oli kyllä shokki, mutta nyt kun tiedetään missä mennään ja saan sairauteeni apua, tunnelin päässä on kirkas valo. En olisi ikinä uskonut Tampereelle syksyllä 2017 muuttaessani että kaksi vuotta myöhemmin olen tässä tilanteessa. Olen kuitenkin valtavan kiitollinen siitä mitä mulla on, perhe, ystävät, asunto ja juureskeittoa lautasella. Se on hyvä pohja rakentaa uutta. Eli isossa kuvassa siis kaikki on kuitenkin hyvin.

Ainiin, aloitin tosiaan sen kirjan kirjoittamisen ja kyllä se sieltä näyttää puskevan ulos. Lupaan että päivitän tänne kirjoitusprojektin etenemisestä, on meinaan melko tunnerikas kokemus sekin. Muuten elämä jatkuu Tampereella rauhaisana, useana päivänä viikossa saan sanoa "namaste" ja hengittää syvään. Toivon myös sulle kaikkea hyvää tähän kaamosaikaan. Muista nauttia läheisistä ja rauhasta, ja jos mahdollista, tuijota tulta takasta tai kynttilästä ja kiitä itseäsi silloin tällöin hyvistä asioista joita olet saanut aikaan, olet sen kiitoksen ansainnut. 

Terveisin entinen suorittaja, nykyinen selviytyjä
-inga


JA TÄSSÄ VIELÄ SE JULKAISEMATON SOME-TEKSTI HEINÄKUULTA
(vähän ehkä raakileena mutta pointti tulee ilmi):

Sosiaalinen media – pelon ja vihan alusta?

Kun Facebook luotiin, sen tavoite oli saada ihmiset kommunikoimaan enemmän, paremmin, globaalisti. Yli 2 biljoonaa käyttäjää on todennut sen hyväksi työkaluksi tähän tarkoitukseen. Samalla kuitenkin käyttäjistä kerättävä tieto tekee meistä – käyttäjistä – kauppatavaraa. Olen tästä toki ollut tietoinen itsekin Facebook markkinointia usealle eri taholle toteuttaneena. En kuitenkaan ole missään kohtaa ajatellut sitä valtavaa tietomäärää mitä itsestäni annan Facebookin ja Googlen kautta näiden jättien käyttöön.

Naiivisti olen ajatellut että ei mua haittaa vaikka päivitykseni, tykkäykseni ja kommenttini menee muiden tietoon. Jos olisin ollut tästä huolissani, en varmasti olisi hyväksynyt niin montaa kaveria. Tälläkin hetkellä listalta löytyy kymmeniä ihmisiä joiden kanssa en ole ollut juurikaan kontaktissa alun ”ai moi, säkin täällä, mitä kuuluu?”-keskustelun jälkeen. Listalla on myös paljon töiden kautta tulleita kontakteja joiden kanssa en ole ollut yhteydessä vuosikausiin kun työpaikat ovat vaihtuneet. Tässä kesän mittaan olen jopa kyseenalaistanut pitäisikö Facebookista lähteä kokonaan pois sillä myönnän olevani melko vahvassa some-koukussa ja puhelin tulee avattua päivän aikana useita kertoja jotta pysyn kartalla mitä ympärilläni tapahtuu. Ajatustani Facebook-tilin sulkemisesta (tai ainakin uloskirjautumisesta) tuki juuri sopivalla hetkellä myös tämä Helsingin Sanomien artikkeli aiheesta 
Luettuani artikkelin jäin miettimään mistä jäisin paitsi jos Facebook ei olisi enää osa elämääni? Myönnetään, luen päivittäin mukavia päivityksiä ystäviltäni, kommentoin ja tykkään niistä melko aktiivisesti. Paljon hyvää. Myönnän että pelkään tämän yhteisön menettämistä. Epäröin poislähtöä. Toisaalta, ne läheisimmät ovat yhden viestin tai puhelun päässä. Ja parastahan on edelleenkin tavata ihan kasvotusten, nähdä toisen ilmeet ja eleet keskustelun edetessä.

Viime viikolla törmäsin Netflixissä dokumenttiin joka laittoi taas miettimään asioita. ”The Great Hack – tietovuotoskandaalin tarina” on dokumentti jossa kerrotaan miten tietoja käyttäjistä saatetaan käyttää manipuloimiseemme. Olethan omalla some- ja nettikäyttäytymiselläsi antanut persoonallisuudestasi tietoa. Mistä pidät, mistä et, miten reagoit tiettyihin asioihin ja mitkä asiat eivät saa sinua kiinnostumaan. Mistä haet tietoja ja miten. Näillä tiedoilla käyttäjistä luodaan profiileja joita myydään mainostajille, tai tässä casessa vaalikampanjoiden digiväelle. Tietoja käytetään yksilöön vaikuttamiseen. Enää ei tehdä yhtä videota, mainosta tai päivitystä joka sitten jaetaan kaikille. No, no, no, nyt ollaan jo ihan uudella levelillä, yksilövaikuttamisessa. Vaalivaikuttamisessa profiilit luokitellaan ja käyttäjälle syötetään sellaista infoa joka heitä miellyttää, jolla heidän ajatteluunsa ja lopulta käyttäytymiseensä voidaan vaikuttaa. Dokumentissa näytetään vilaukselta videoita ja päivityksiä joilla vaikutettiin käyttäjien äänestyskäyttäytymiseen. En olisi ikimaailmassa uskonut miten vihamielistä ja avoimesti törkeää materiaalia (Clintonia kohtaan) ihmiset ovat Facebook-feedilleen saaneet Trumpin kampanjan aikana. Toki, en voi myöskään olla varma siitä että dokumentissa näytetyt videot ovat todellisia. Mihinkäänhän ei voi enää uskoa vaan medialukutaito näyttelee joka päivä elämässämme suurta osaa. Tein dokkarin katsottuani vähän taustatyötä ja tekijät tuntuvat olevan edelleen aktiivisia asiansa suhteen ja linkit USA:n kongressin kuulemisiin ja muihin faktatapahtumiin tukevat dokkarin sanomaa. 

Mutta miten tämä nyt oikein menee kun pitäisi oman tuntemuksen mukaan päättää mihin uskoa, ja samalla mulle syötetään feedille asioita jotka perustuvat profilointiin ja manipulointiin? Toisin sanoen, voidaanko minua manipuloida some-maailman kautta toimimaan IRL tietyllä tapaa sellaisten asioiden suhteen joista minulla ei ole vahvoja, tunteita herättäviä ajatuksia? En osaa vastata tuohon kysymykseen. Se on pelottavaa.

Nämä persoonallisuuteen perustuvat data-analyysi työkalut ovat olemassa. Niitä on käytetty erinomaisin tuloksin ympäri maailmaa. Miksei siis Suomessakin? Onko meidän lainsäätäjät olleet niin hereillä että tämä on otettu huomioon? Mitä tapahtui viime vaaleissa? Monta puoluetta lähes tasaäänissä. Tarkoittaako tämä että näitä työkaluja ei vain osattu käyttää tarpeeksi hyvin, vai että ne eivät yksinkertaisesti vaikuttaneet jäyhiin suomalaisiin? Olisi mielenkiintoista tietää paljonko puolueet käyttivät euroja some-markkinointiin, ja miten paljon profilointia tehtiin ”suostuteltavien” löytämiseksi. Personalized contentia luodaan ja sitä syötetään käyttäjille joka kanavasta (netti, blogit, Facebook, YouTube jne.) niin kauan että he äänestävät toivotulla tavalla. Pelottava ajatus.

Kirjoittaessani tätä ”The Great Hack” pyörii taustalla toistamiseen. Pysähdyn välillä kuuntelemaan ja pohtimaan. Emme me täällä lintukodossa pysty edes ymmärtämään miten iso vaikutus datalla ja sen jakamisella on nykymaailmassa. Mielenkiintoista on myös se että viime viikkoina paljon käytössä ollut FaceApp on saanut ihmisiä varoittelemaan minuakin tyyliin ”varo nyt, tietosi on venäläisillä”. Okei, tiedän että FaceApp sai datani kun otin sen käyttöön. Olen kuitenkin antanut tietoni useaan otteeseen myös amerikkalaisille appien kehittäjille. Miksei siitä ole kukaan varoitellut? Venäjä paha Amerikka hyvä? Katso hyvä ihminen ”The Great Hack”- dokkari jos olet tätä mieltä. Toki, tässä kohtaa pitää mainita myös toinen dokumentti jonka katsoin YLE Areenasta. Siinä käsiteltiin Venäjän trollitehtaan toimintaa. Siis VALTION omistaman ja sen ajatuksia ihmisille syöttävän trollitehtaan toimintaa. Myös tuossa dokumentissa käsiteltiin sitä miten Venäjä vaikutti USA:n vaaleihin Trumpin puolesta. Trollitehtaan USA-osaston 90 työntekijää tuotti sisältöä jolla targetoitiin amerikkalaisia ja pyrittiin luomaan vastakkainasettelua maan sisällä. Hyvänä esimerkkinä tästä kaksi mielenosoitusta jotka tapahtuivat samana päivänä, samassa paikassa. Toisessa haluttiin eroon Texasin islamisaatiosta, toinen korosti islamilaisten arvojen tärkeyttä. Nämä mielenosoitukset oli Facebook-tapahtumien kautta luotuja, Venäjältä käsin. Jotta vastakkaisten puolten kiihkoilijat saatiin kohtaamaan. Tavoitteena luoda amerikkalaisten keskuuteen lisää vihaa ja pelkoa. Siinä ne avainsanat VIHA ja PELKO. Näitä käytetään eniten kun ihmisiin halutaan vaikuttaa.

Vielä tuohon trollitehtaan Facebookin käyttöön. Uskomattomin asia on että Facebookilla ei herätty asiaan vaikka mainonta maksettiin Venäjältä käsin, ruplilla….ja nämä sieltä käsin syötetyt, targetoidut mainokset, kommentit ja reaktiot tavoittivat yli sata miljoonaa amerikkalaista! Olisikohan tämä maailmaa yhdistävä sosiaalinen media jo tiensä päässä? Vai pystytäänkö sieltä vielä kitkemään kaikki paha? Vihan ja pelon luojat savustamaan ulos? Haluaisin olla optimisti ja sanoa kyllä mutta valitettavasti en ole enää varma. 

Verkossa tapahtuu niin paljon pahaa joka päivä, tunti, minuutti, sekunti että taitaa olla parempi laittaa kone kiinni ja tavata ihmisiä vain IRL. Okei piiri pienenee mutta enää en ole ollenkaan varma siitä olisiko se huono juttu.
















torstai 22. elokuuta 2019

Kuka mä olen??


Mieli.fi määrittelee identiteetin seuraavanlaisesti: Identiteetti vastaa ensisijaisesti kysymykseen 'kuka minä olen'. Siihen ei tulisi suhtautua pysyvänä ominaisuutena, vaan oman identiteetin kehittyminen olisi hyödyllistä nähdä jatkuvana vuorovaikutuksellisena prosessina. Identiteetin voidaan ajatella muodostuvan sekä henkilökohtaisesta että sosiaalisesta puolesta. Henkilökohtainen identiteetti muodostuu ominaisuuksista, jotka erottavat meidät muista. Tällaisia ominaisuuksia voivat olla esimerkiksi omat arvot ja kiinnostuksen kohteet. Henkilökohtaisen identiteetin voidaan ajatella piirtyvän tunteeksi omasta ainutlaatuisuudesta. Ryhmäjäsenyydet muodostavat puolestaan keskeisen osan identiteetin sosiaalisesta puolesta. Tähän identiteetin ulottuvuuteen liittyy tarve kuulua ja samaistua joihinkin ryhmiin kuten ammattiin, harrastuksiin, kulttuuriin, kieleen, ikäryhmään tai sukupuoleen pohjautuviin ryhmiin.



Sanotaan että työpaikan menettäminen on yksi elämän isoista kriiseistä. Luulin selvinneeni siitä kohtuullisen hyvin. Tunsin itsevarmuutta, uskoin että töitä kyllä löytyy, en kokenut oman arvoni laskeneen ollenkaan vaikka olinkin yhtäkkiä työtön. Hah, piece of cake! Sitten koitti elokuu ja lomakauden loppu. Läheiset joiden kanssa kesää oli vietetty, palasivat töihin, lapset kouluun ja normaali arki alkoi. Kaikilla paitsi mulla. Toki tiesin mitä tuleman pitää, mutta silti arjen paluu nosti mulla pintaan melko kovan identiteettikriisin. Kuka mä olen? En palaa töihin niin mikä on mun arvo? Mitataanko ihmisen arvo työllä ylipäätään? Ellei niin millä? On melkoisen helppo tämän kysymyspatteriston jälkeen ohjautua kuin huomaamattaan synkkiin ajatuksiin. Kun ei keksi sitä oman arvon mittariaan, ja identiteetti on hukassa niin mielen valtaa synkät ajatukset. ”Ei mulla ole enää merkitystä”, ”Ennen mä olin vaikuttaja ja auktoriteetti, nyt mä olen nolla, työtön”, ”Ei musta kukaan välitä, ja miksi välittäiskään, en ole sen arvoinen”. Huh, mitä ajatuksia! Oli todella pelottavaa huomata miten nopeasti sitä voi synkkyyteen vajota kun kokee identiteettinsä murentuneen ja jäljelle jääneen vain kysymysmerkki ja kyyneleet. Tätä fiilistä ei varsinaisesti auttanut mediasta pongatut jutut joissa kerrottiin että vain muutama kuukausi yt-neuvotteluiden päättymisestä Manse PP:seen palkataan urheilutoimenjohtaja. Oliko irtisanomiseni sittenkin vain siivousta uuden tieltä? Noh, oli miten oli, hyvä että asiat meni näin, mulle oli hyvä ratkaisu päästä eteenpäin. Ja toisaalta, hyvä että seuran talous on kesän aikana mennyt niin paljon parempaan että palkkaaminen on mahdollista.

Mietin paljon myös sitä miten ihmisten suhtautuminen minuun on muuttunut, sekä sitä miten itse käyttäydyn ja miten se heijastuu muiden ihmisten käyttäytymiseen minua kohtaan. Useaan kertaan kesän aikana olen kuullut nolona lausutun lauseen ”anteeks, mää vaan puhun sulle pesiksestä…” mutta eihän se mua haittaa. Pesis on ollut elämääni 30 vuoden ajan ja sosiaalinen identiteettini perustuu hyvin vahvasti sen ympärillä pyöriviin ihmisiin ja asioihin. Kuitenkin ihmiset kokevat ettei mulle voi puhua pesiksestä enää. Tulkoon tässä nyt selväksi että kyllä mä ihan mielelläni spekuloin pesis-asioilla edelleen. Enää toki vain täysin ulkopuolisena, syvempiä analyyseja ja taustatietoja lienee turha tältä suunnalta enää odotella.

Kysymysten aika

Mansen miehet nousivat upealla pelillä Superpesikseen. Olin Kaupissa todistamassa peliä jossa nousu ratkesi. Pelin jälkeen katselin hetken kentällä olevaa tohinaa, halauksia, onnitteluita, ilon kyyneleitä. Siinä kohtaa mulla tuli ensimmäisen kerran konkreettisesti  tunne että en ole enää osa tuota yhteisöä, vaikka pelin aikana nousua olikin Keisarikatsomossa kippistelty kumppaneiden kanssa, kentälle astuessani tämä tyhjä tunne valtasi sydämen. Sekä fyysisesti että henkisesti olin tuossa hetkessä seistessäni ulkopuolinen. Kävin halaamassa pelaajia ja pelinjohdon sillä olin onnellinen heidän puolestaan, pitkäaikainen työ sai ansaitsemansa palkinnon. Mutta kotimatkalla mietin ekan kerran ”kuka mä olen?” Tuolloin kysymys kuitenkin jäi vielä yhdeksi ohimeneväksi ajatukseksi, se ei iskenyt vielä lekan lailla ohimoon kuten se tulisi tekemään myöhemmin. Tulevina päivinä ajatus alkoi vaivata enemmän, useammin. Ja 15.-16.8. päivien välisenä yönä se iski toden teolla. Olin matkalla Tukholmasta Turkuun ja katselin hytin ikkunasta öistä merimaisemaa. Siinä auringon laskiessa mietin asioita ja vaikka kuinka yritin suunnata ajatukset positiiviseen, mielen möröt ottivat valtaa ”ei susta ole mihinkään”, ”kuka sä olet ilman pesistä – et kukaan, nobody”. Kotiin päästyäni vaihdoin nopeasti matkalaukun sisällön toiseen ja suuntasin saman tien Himokselle joogaleirille. Sieltä sain väliaikaista helpotusta olooni kun sain purkaa ajatuksiani, ja lauantai-illan meditatiivisessa joogassa kun kutsuttiin esiin tunteita, kyynelkanavani aukesivat. Itkin vuolaasti pahaa oloani ulos, ja sen jälkeen olo olikin hyvä. Kunnes tuli maanantai ja arki. Muut menivät töihin, kouluun, opiskelemaan, kuka minnekin suorittamaan omaa tehtäväänsä – ja mä jäin kotiin. Taas jäin pyörittämään samoja kysymyksiä päässäni, enkä edelleenkään tuntunut saavan otetta mistään. Itku, ahdistus, oksetus, päänsärky – MIKSI MÄ LEIJUN TYHJÄN PÄÄLLÄ? MIKSEI MULLA OLE MITÄÄN? KUKA MÄ OIKEIN OLEN? Kysymysten toistelu – usko tai älä – ei auttanut oloa yhtään. Niinpä yhden itketyn päivän ja yö jälkeen kaivoin esiin koneen ja päätin kirjoittaa asiasta. Rehellisesti ja kaunistelematta.

Kirjoittaminen on mun terapiaa. Sanat vain valuu näppäimistölle ja paha olo niiden mukana pikku hiljaa pois. Unelmani onkin kirjoittaa kirja. Aihe on valmiina, taustatutkimus materiaalit saatavilla, enää puuttuu vastaus kysymykseen ’miten?’. Enhän mä ole mikään kirjailija. Olen rustannut tätä blogia, päiväkirjaa, ja käynyt kesällä kirjoittajakoulua mutta mikään niistä ei valmista kokonaisen kirjan kirjoittamiseen. Entinen, asioihin tarttuva Inga ottaisi härkää sarvista ja aloittaisi tämän projektin määrätietoisella otteella. Tämän päivän Inga venkoilee, hidastelee, keksii tekosyitä projektin aloittamisen lykkäämiseen. Uuden edessä pelottaa. Tiedän että osaan suunnitella ja toteuttaa markkinointia, järjestää tapahtumia, turnauksia, leirejä, myydä seuraa kumppaneille, kuuluttaa pelejä, valmentaa ja vaikka mitä. Mutta osaanko kirjoittaa kirjan? En tiedä. Siksi se pelottaa, pelko luo epävarmuutta ja epävarmuus viivytystä. Tämän tekstin alussa oleva identiteetin määritelmä sanoo seuraavaa: ”Henkilökohtaisen identiteetin voidaan ajatella piirtyvän tunteeksi omasta ainutlaatuisuudesta.” Tässä on se ongelman ydin. Koen että identiteettini on niin vahvasti edellisen elämäntavan leimaama että kirjoittaminen ei luo tunnetta omasta ainutlaatuisuudesta. Mun pitää siis rakentaa uusi identiteetti, löytää uudelleen se mun juttu, uusi rakkaus ja intohimo elämää kohtaan. Arki voi tuntua sustakin raskaalta kun aina painaa sitä samaa duunia ja samoja polkuja, mutta voin kertoa, ei tämä itsensä uudelleen määrittäminenkään mitään lasten leikkiä ole. Silti, masennuksen ja kyyneltenkin keskellä, asiasta avautuminen, kirjoittaminen on tuonut pienen valon tunnelin päähän. Tätä tekstiä kirjoittaessani kyyneleet ovat loppuneet, jäljellä on silmien kirvely ja komeat silmäpussit. Kuten sanoin, kirjottaminen on mun terapiaa ja kirjoittaessa fiilis on jo kohonnut.

Apua kirjasta

Kävin talvella kuuntelemassa Tommy Hellstenin luennon eräillä messuilla. Samoilla messuilla oli myynnissä kirjallisuutta. Yksi Katja Frangen kirjoittama kirja: ”Intuitiolla – kuuletko sisäisen viisautesi?” otti jo silloin silmääni ja luin sen taustatekstin. ”Mielenkiintoista”, ajattelin, mutta samassa huomasin että luento alkaa kohta ja kiirehdin kuuntelemaan. Unohdin kirjan, ja jälkeenpäin harmittelin kun en ollut sitä ostanut mukaani. Muutama viikko sitten kävin palauttamassa kirjastoon kirjoja enkä ollut katsonut ollenkaan mitä lainaisin seuraavaksi. Kävelin hyllyjen välissä ja vilkuilin löytyisikö jotain sopivaa. Kuinka ollakaan, tuo samainen kirja oli hyllystä kuin tyrkyllä tyyliin ”tämän sun kuuluu nyt lukea”. Lainasin kirjan ja nyt tiedän että juuri niin pitikin tapahtua. Tässä muutama lainaus kirjasta. Luin nämä sivut eilen, kyynelten seasta sihrustellen ja kiitin että kirja osui tielleni. Toivon että nämä sanat auttavat myös sua elämässäsi, meillä kaikilla on niin paljon meneillään koko ajan, paljon mihin kaipaamme apua ja rohkaisua. Tämä kirja on helppolukuinen ja sisältää paljon hyviä tarinoita. Jos nämä sanat resonoivat sulle, kannattaa lukasta koko teos läpi.

”Teet joka hetkessä parhaasi sen ymmärryksen mukaan, mikä sinulla kullakin hetkellä on. Niin tekee meistä jokainen, riippumatta siitä, millaisena elämä näyttäytyy. Ymmärryksemme, tapamme katsoa maailmaa on joskus hyvin erilainen. Joillain on sydän kiinni ja yhteys omaan voimaan niin hukassa, että he ovat täysin kadoksissa itseltään. Sellainenkin ihminen toimii kutenkin senhetkisen parhaan ymmärryksen mukaan. Sinäkin toimit sen mukaan, mikä on kullakin hetkellä sinulle parasta ja mihin uskot. Elät juuri nyt sen mukaan, mitä sinussa tapahtuu ja millainen yhteys sinulla on itseesi. Teet parhaasi tälläkin hetkellä sen mukaan missä kohtaa olet elämässäsi, riippumatta siitä, oletko rikki ja haavoilla tai vahvana ja valmiina. Elät sen mukaan, miten tunnet ja koet maailman tällä hetkellä. Kun oivallat, että elämä on täydellinen juuri sellaisena kuin se kussakin hetkessä on, niin pystyt näkemään kauneutta myös rumuudessa. …. Irtipäästäminen tapahtuu elämällä. Se tarkoittaa tunteita, itkua, naurua, surua ja huutoa. Se tarkoittaa hetkiä, jolloin kerrot toiselle rehellisesti, mitä tunnet. Se tarkoittaa tekoja intuitiota kuunnellen … Se tarkoittaa selän kääntämistä ja ovien sulkemista. Se tarkoittaa hyvästejä ja tervetulotoivotuksia. Se tarkoittaa sitä, että voit olla myös väärässä, ja sitä, että uskallat seisoa totuutesi kanssa vaikka jalat täristen. Se tarkoittaa kiitollisuutta. Irtipäästäminen tapahtuu elämällä asioita ja hetkiä todeksi sekä ymmärtämällä, että todellisuudessa et koskaan voi pitää kiinni yhtään mistään, vaikka ehkä vielä kuvitteletkin niin …. Lopulta kaikki on hyvin yksinkertaista. Kun jotain lähtee elämästäsi, se lähtee, koska sen täytyy lähteä. Lähtenyt palaa, jos sen kuuluu palata, tai sitten sen tilalle tulee uutta, mutta paremmassa ja sinulle oikeammassa muodossa.”

Ja vielä, ehkä paras lausahdus koko kirjassa on tämä: ”Rakastu omaan tarinaasi ja tee siitä pelottomasti oman näköisesi. Tuo näkyväksi se, kuka sinä todella olet. Kun sinä loistat valoasi, muutkin ympärilläsi loistavat. Se on kaikista suurin lahja itsellesi ja toisille. Tarinasi halutaan kuulla.”

Näillä ajatuksilla eteenpäin, kohti uutta, kirkkaampaa valoa.

Kiitos kaikille kanssaeläjille, pidetään huolta.

-inga

P.S. aloitin kirjoittamaan tätä blogia eilen, ja tänään hain kirjastosta ohjekirjoja kirjan kirjoittamiseen. The bull has been taken from the horns.