Tavallisen arkipäivän epätavallinen kohtaaminen

Seuraava tarina on jäänyt vaivaamaan mieltäni toukokuun alkupuolelta. Tänään äidin kanssa vietetyn päivän jälkeen se tuli jälleen niin vahvasti ajatuksiini että haluan jakaa sen nyt kanssasi.

Parkkaan autoni kerrostaloasuntoni pihaan eräänä toukokuisena iltapäivänä. Takana on työtapaamisia ja edessä nopea lounas ja loppupäivä kotitoimistolla. Astelen autolta kohti alaovea pohtiessani samalla työasioita. Sivusilmällä näen vähän matkan päässä vanhan harmaapäisen miehen jolla on päällään hihaton valkoinen aluspaita ja jalassa ruskeat, vanhan miehen paksut prässihousut. Mies kulkee minua kohti rollaattorilla. Otan vielä pari askelta ja jokin saa minut katsomaan miestä uudelleen, hän heiluttaa. Hidastan, vaihdan suuntaa ja kävelen häntä kohti. Kohtaan hätääntyneen katseen ja tärisevät kädet. Mies huojentuu kun huomaa minun tulevan kohti kysyvä ilme kasvoillani.

”Tää ei sovi oveeni”, sanoo mies ja näyttää minulle avainta. Siinä on maalarinteipin pala jossa lukee miehen sukunimi. ”Jaa, missäs te asutte? Missä rapussa?”, kysyn. ”Tässä näin, B-rapussa”, vastaa mies. Hän näyttää pelokkaalta. ”Avain ei sovi. B-rappu.”, mies toistaa ja katsoo tiukasti silmiini. ”No tuota, tämä on A-rappu, mennäänkö kokeilemaan tuohon seuraavaan rappuun avainta?”, kysyn. ”Joo, mennään vaan”, sanoo mies ja alkaa kääntämään rollaattoriaan takaisin tulosuuntaansa.

Matkalla seuraavaan rappuun jutellaan helteistä ja mies kertoo että on pakko päästä välillä pihalle kun asunnossa on niin pirun kuuma. Huomaan keskustelun muista aiheista että mies elää vahvasti menneisyydessä. B-rapun ovelle päästessäni katson avaimessa olevaa nimeä ja vertaan sitä nimilistaan summereissa. Ei osumaa. Voi ei, ajattelen. Tämä mies voi olla vaikka kuinka kaukaa. Miten mää nyt sitten voin tietää mihin oveen avain käy? ”Ei kyllä näy teidän nimeä tässä ovessa”, sanon miehelle ja hän huokaisee, ”Aijaa. Kuljen kyllä yleensä tuolta takakautta…mutta tässä sen on pakko olla. Hirvee pauke tulee tosta rempasta”, sanoo mies ja näyttää pihalla olevaa roskalavaa. Okei, ollaan siis kuitenkin lähellä, mietin. ”No jospa käyn katsomassa vielä tuon seuraavan rapun?”, sanon ja mies nyökkkää ”Käy ny sitte.”

Samalla kun lähden seuraavalle ovelle huomaan miten mies tärisee, väsymys päivän retkestä alkaa painaa päälle. Hölkkään seuraavalle ovelle ja toivon sydämestäni että avain sopii siihen. Nopea tsekkaus summereiden nimistä. YES! Nimi löytyi! Testaan avaimen. Sopii! Huojennuksen aalto hurahtaa päästä varpaisiin ja huudan miehelle ”Löytyi! Tulkaa tähän suuntaan!” Mies hymyilee helpottuneesti ja lähtee rollaattorillaan etenemään hitaasti luokseni. Juuri kun hän pääsee ovelle, huomaan kun keski-ikäinen nainen tulee väliovelle, ulko-ovelle, ja avaa oven. Alkaa keskustelu jota katselen hämmästyneenä.

Nainen: ”Missäs sää oot ollu? Olit jättäny ulko-ovenki auki.”

Mies: ”Mää tulin tänne pihalle, mutta mää eksyin.”

Nainen: ”Ei tollain saa lähtee, kertomatta kellekään”

Mies pysähtyy ja katsoo naista pitkään. ”Jaa sää taidat olla joku tuttu…?”

Nainen: ”Tuus ny sisälle sieltä, mennään kotio.”

Mies: ”Joo, kotio.”

Olen tilanteesta jotenkin niin tyrmistynyt etten osaa muuta kuin ojentaa miehelle hänen avaimensa takaisin ja toivottaa hyvää päivän jatkoa. Ovi sulkeutuu ja kävelen takaisin kohti omaa rappuani. Kylmät väreet valahtavat selkäpiissäni. Mitä jos tuo mies olisi ollut oma äitini? Mitä jos hän olisi kohdannut ihmisen joka ei olisi välittänyt, tai olisi ollut liian kiireinen pysähtymään? Tai joku joka olisi päättänyt huijata miestä? Mitä kaikkea voikaan muistisairaalle vanhukselle tapahtua ihan tavallisena päivänä! Ahdistaa.

Kotiin päästyäni mietin vielä hetken kohtaamistamme. Ajatukset ovat miehen luona. Hän ei varmaan enää muista kohtaamistamme mutta minä en unohda sitä koskaan.

Huolehditaan lähimmäisistämme, koska Kindness Is Magic. Aina.