Otsikko oikeastaan summaa hyvin koko kahden viikon
kesälomani Thaimaan lämmössä. Tämä teksti sisältää pohdintaa siitä mitä olin
ennen kuin lähdin, mitä olen nyt, ja miten siihen tultiin. Kun pysähtyy ja on
aikaa ajatella, näkee maailman eri tavalla kuin ennen. Itse hyvinkin intuitiivisena
ihmisenä häpeän myöntää, miten paljon olin jättänyt kuuntelematta sisintäni
liian pitkän aikaa mutta samalla myös opin mitä siitä seuraa, enkä aio tehdä
samaa virhettä toiste. OPPI 1: OPI VIRHEISTÄSI
En ollut ennakkoon suunnitellut kirjoittavani tekstiä
reissusta mutta kaiken kokemani jälkeen päätin sen kuitenkin tehdä. Jälleen kerran
olen edessäsi avoin, rehellinen, haavoittuva ja toivon että tämä teksti
herättää ajatuksia samojen asioiden kanssa kamppailevissa kanssakulkijoissa. Eli lähdetäänpä
liikkeelle.
Vuosi 2016 on osaltani ollut melkoista hulinaa ja stressiä
sekä töissä että siviilissä. Kiirettä on pitänyt ja aikaa tuntui koko ajan
olevan liian vähän. Siviilissä olen menettänyt läheisiä ihmisiä ja niin lyhyessä
ajassa rakkaaksi muodostuneen nelijalkaisen ystävän. Jatkuva stressissä
eläminen otti hintansa siinä määrin että loppusyksystä mieli oli täyttynyt
synkillä ajatuksilla, ajatuksilla jotka alkoivat pelottaa jo itseänikin.
Ulospäin hymyilin, olin reipas, jaksoin kyllä. Sisälläni keräsin viimeiset
voiman rippeet loma-ajatuksen ympärille ”kohta helpottaa”. Ja niinhän se
helpotti, enemmän kuin osasin odottaa. WinterOpen juhlittiin jälleen
onnistuneesti Katinkullassa, mikä nosti fiilikset kattoon juuri ennen lomalle
lähtöä. Iso työ tuotti ison tuloksen. Siitä valtava kiitos koko organisaatiolle
ja ihmisille jotka tulitte paikalle ja teitte tapahtumasta juhlan. Tästä oli
hyvä startata reissuun.
Helsinki-Vantaalle saavuttuani minulla oli joitain tunteja
aikaa ennen kuin muu matkaporukka saapui paikalle. Istuin koko ajan jokseenkin
typertyneenä lonkero tuopin äärellä ja tuijotin kaukaisuuteen. Tässäkö tämä
oli? Nytkö alkaa loma? Miksei puhelin soi? Ainiin, se on jo lentotilassa.
Viimeinen puhelu Suomen kamaralta lähti äidille. Kuulin iloisen äänen ”täällä
kaikki hyvin” mutta jäin kuitenkin miettimään miten asiat oikeasti olivat.
Pitäisi käydä kotona useammin, ei puhelimessa juttelu tuo mielenrauhaa…. Noh,
kaverit tulivat ja matka alkoi! Tunnelmat olivat luonnollisesti iloiset, olihan
meillä pari viikkoa lämpöä edessä. Note to self: lonkero ehtii väljähtyä
kolmessa tunnissa.
 |
| Well, hello Thailand! |
Thaimaaseen päästyämme vauhtia riitti pari ekaa päivää jonka
jälkeen menin nukkumaan ja nukuin kellon ympäri ja vähän ylikin. Ei
herätyskelloa, ei sähköposteja, ei puheluita – toimii. Täytyy myöntää että
ensimmäiset päivät naputtelin hermostuksissani pöydän kulmia ja kirjan kansia.
Kävin kierroksilla. Kunnes tuli aika pysähtyä ja ottaa yhteys omaan sisimpään. Lähdin
pikku seikkailulle Ao Nangista Bangtao Beachille tapaamaan siellä lomaillutta
ystäväperhettä. Kun ostin matkan minibussilla, sain aikataulun: lähtö 9.30, 1
vaihto, perillä 13.30. Nooooh, mitäpä luulet, menikö kuin Strömsössä? Ei aivan. Lähtö oli kyllä 9.30 mutta ongelman
tuotti tuo 1 vaihto. Sen kesto kun venyi pari tuntia. Saavuttuani ”vaihtopaikalle”,
minulta kysyttiin mihin olen menossa ja kun vastasin ”Thalang”, sain
rintapieleeni lapun jossa luultavimminkin luki Thalang, voit itse tulkita alla
olevaa kuvaa. Tämä hassu tarroittamisen tapa hymyilytti mutta se oli myös
toimiva! Jokainen turisti löysi tiensä oikeaan minibussiin kun touhukkaat virkailijat
ohjasivat heitä rintalappusten mukaan. Länsimaalaisia hymyilytti, maassa maan
tavalla. Matka vaihtopaikalta Thalangiin sai mielessäni lempinimen ”The Ride of
Death”. En ole eläissäni pelännyt niin paljon kuin tuon muutaman tunnin aikana.
Voisin vaikka vannoa että pikkubussi oli pariin otteeseen vain kahden renkaan varassa.
Nopeusrajoitukset ovat kosmetiikkaa näille kuskeille, kaasu on sitä varten että
sitä käytetään. Eräässä läheltä piti ohitustilanteessa vieressäni ollut
portugalilaistyttö päästi ilmoille äänen jonka hän varmasti luuli olevan
viimeisensä maan päällä. Enkä ihmettele, taisin itsekin laittaa siinä kohtaa
silmät kiinni.
 |
| Tuossahan lukee Thalang, eikö? |
 |
| Tästä kaverista voisi ottaa mallia. Ei paljon hulina haitannut päikkäreitä. |
Thalangiin kuitenkin päästiin ilman kolaria, onnekseni
vieressäni istui koko matkan oslolainen mies, jonka kanssa käytiin asioita läpi
aina norjalaisista hiihtäjistä maalämmön yleistymiseen. Hän sai ajatuksiani
pois edes hetkellisesti kuoleman kyydistä. Thalang on thaimaalainen kaupunki
jossa ei juuri turisteja näy. Kun hyppäsin pois pikkubussista, kysyin kuskilta
mistä mahtaisin saada taksin jolla jatkaa matkaa. Vastaus oli ”Taxi! Taxi!”
samalla kun kädet huitoivat joka suuntaan. Kuin elokuvissa, jäin kadun varteen
nököttämään kun minibussi kaasutti hurjaa vauhtia pois nostaen hiekkapilven
eteeni.
Arvoin kävelysuunnan ja lähdin liikkeelle. Kuin maailmankaikkeuden
määränneenä, kaupungin ainoa taksi pysähtyi eteeni ja vänkärin paikalta hyppäsi ulos kiireisen
näköinen mies joka livahti sisään läheiseen kauppaan. Kysyin kuskilta voisiko
hän heittää minut Bangtao Beachille. ”What hotel?” kun kerroin hotellin nimen,
kuskilla ei ollut siitä mitään tietoa. Samassa kiireinen mies palasi kaupasta
ja hyppäsi takaisin taksin etupenkille. Kuski kysyi häneltä voisivatko he
heittää minut Bangtaolle. Tämä oli ok kunhan hinnasta sovittiin. Neuvottelusta ei
voinut puhua sillä en uskaltanut päästää taksia käsistäni vaan lupasin maksaa
pyydetyn hinnan. Ja niin lähdettiin matkaan. Ensimmäisenä kaivettiin netistä
hotellin nimi ja osoite jonka jälkeen soitto paikallisille tuttaville tietääkö
kukaan paikkaa. Joku taisi tietää ja ohjeet tuli puhelimitse – huh.
Parinkymmenen minuutin taksimatka sujui leppoisasti jutellen, kiireinen mies
(joka paljastui taksin omistajaksi joka oli lähtenyt rengin kyytiin huvikseen
istumaan) oli varsin mukava ja yllätyksekseni puhui melko hyvää englantia
jolloin keskusteluun saatiin mukaan muitakin sanoja kuin Finland, snow, cold, here,
hot, sun, verinais. Pienen etsinnän jälkeen hotelli löytyi ja taksarin
puhelinnumero taskussa (seuraavan päivän kyytiä varten), huokaisin kävellessäni
hotellin allas alueelle. Kello oli tässä kohtaa 15.30, eli pari tuntia myöhässä aikataulusta.
Pääasia että olin ehjänä perillä. Rakkaan ystävän ja hänen perheensä kanssa
vietetty ilta ja yö tuli tarpeeseen. Pitkät keskustelut, asioiden analysoinnit,
synkkienkin ajatusten läpikäynti avasivat itselläni ajatusvirran tukoksen, joka
mahdollisti kaikesta paskasta irti päästämisen tavalla jota en ole kokenut
moneen vuoteen. Kiitos rakkaat Ulvilan vahvistukset, tästä alkoi eheytyminen.
OPPI 2: AVAA SYDÄMESI, PUHU TUSKA ULOS
Seuraavan päivän aamu koitti yhtä varmasti kuin aurinko
nousee. The Ride of Death oli saanut minut muuttamaan matkasuunnitelmaa sen
verran että paluumatka tehtäisiinkin lautalla. Satamaan siis. Olin kuullut että
Ao Nangiin lähtee Phuketista lautta aamulla ja iltapäivällä. Aamun lautat
olivat jo menneet kun pääsin satamaan joten tilasin lipun iltapäivän lautalle. ”No
Ao Nang today” oli tyly vastaus. Niin että mitä että? ”No Ao Nang, only PhiPhi
today. Ao Nang tomorrow, from PhiPhi”. Okei, matkalleni tuli siis yksi
ylimääräinen yö PhiPhillä. Mikäpä siinä, sielläpä en ole vielä käynytkään,
kuullut vaan paljon juttuja. Ei muuta kun tarra rintaan ja lautalle. Matkalla
PhiPhille mieleeni välähti että eihän minulla ollut passia tai mitään
muutakaan henkilötodistusta mukanani. Hotellihuoneen saaminen voisi siis olla
haaste. Vaihtoehdot? Baarissa aamuun saakka ja suoraan lautalle tai yö
rannalla. Ei hitto, hikikarpalot nousivat otsalle muustakin kuin paahtavasta
auringosta. Mitenköhän tässä kävisi. PhiPhille päästyäni huomasin että
majoitusta oli runsaasti tarjolla ja varasin pikku huoneen hostellista. Passia
kysyttäessä taisin näyttää melko surkealta sanottuani ettei minulla ole sitä
mukanani, please, antakaa huone silti. ”No probleeeeem, miss. 600bath.” Eli
huone maksuun ja avain käteen – huoh.
PhiPhi on melko sokkeloinen paikka ellei
siellä ole ennen käynyt ja siksi siellä on laukunkantaja poikia jotka opastavat turistit
hotelleille. Minua pyydettiin seuraamaan erästä poikaa jolla oli kannossa
samaan suuntaan menevien tyttöjen laukut. Liikkeelle pääsyä odottaessamme seurasin vierestä, kun toinen tytöistä
katseli jokseenkin kyllästyneen näköisenä sukellusvideota läheisellä tiskillä.
Paikalle tuli myyjä kysymään ”You interested? Diving?” Tyttö vastasi tylysti ”No.”
Myyjä katsoi häntä hetken ja totesi ”Smiiiiile! It’s your holiday!” Todellakin,
olemme Thaimaassa, mitä siitä vaikka seikkailuni venyi toisen yön yli. Joskus
suunnitelmat muuttuvat, so what? Minulla on huone varattu, siellä on suihku, illalla saan varmasti hyvää ruokaa
ja huomenna Ao Nangiin. Nou hätä!
Heitettyäni repun huoneeseen lähdin tutustumaan saareen.
Kävelin pikku katuja edes takaisin kunnes pysähdyin lopulta syömään pikku
kahvilaan jonka edestä kulki jatkuvasti väkeä. Pysähdyin. Katselin ihmisiä ja
ymmärsin että tämähän on juuri sitä mitä vastaan kun joku kysyy ”mikä on sun
mieluisinta puuhaa kaupungilla”. Olla vaan ja katsella ihmisiä. Eri kielet ja
kulttuurit vilisivät silmissäni, ihmiset hyvällä lomafiiliksellä. Yksi tyyppi
wakeboard kainalossaan aiheutti hilpeyttä ollen jonkun muun kuin oluen
vaikutuksen alaisena. Ainakin hänellä oli hauskaa, ylävitosia ja hyviä nauruja
kavereiden kanssa joita me muut emme valitettavasti nähneet. Käytiin siinä joitain
surffitarinoitakin läpi, sen verran osasin käsin heilutuksesta ja lanneliikkeistä lukea. Illan
pimetessä baarien jumputus alkoi ja totesin oman nukkumaanmeno aikani
koittaneen. Vaikka aika rohkea olenkin niin yksinäisenä naisena PhiPhin yöhön
lähteminen tuntui ehkä vähän uhkarohkealta. Niinpä kiipesin parisataa rappusta
hostelliini ja nukahdin äänikirjan tasaiseen jutusteluun.
 |
| PhiPhin majapaikka |
 |
| PhiPhin kahvila. Siinä me istuttiin tuon kiinalaisen mummon kanssa pitkä tovi. |
 |
| Puolet enää jäljellä... |
Paluumatka PhiPhiltä Ao Nangiin sujui mutkitta. Tarra
rintaan ja lautalle. Vaikka matkalla satoi vettä, se ei juurikaan haitannut
sillä sade oli lämmin. Itse asiassa tuolla lauttamatkalla päätin että kirjoitan
tämän tekstin. Ajattelin että tämä saattaa olla tarina jonka haluat lukea.
Tässä kohtaa muuten välihuomautus. Sanotaan että kiire
tappaa luovuuden. Tämän blogin mittaa katsoessa voi tuon sanonnan
allekirjoittaa sillä tämä on varmasti pisin blogini ikinä. Luovuuden korkki on
auennut kiireen karistua jaloista. Mainiota.
 |
| Ao Nangin biitsi uuden päivän aamuna. |
Ao Nangiin päästyäni huokaisin reissun loppua ja huomasin
olevani hyvässä moodissa tekemään vähän pohdintatyötä. Niinpä päätin hoitaa
loppuun verkkovalmennuksen, jonka aloitin syksyllä mutta joka oli jäänyt vähän
vaiheeseen. Kyseessä oli Täydellinen Haaste – niminen itseen tutustuminen jossa
pohditaan perfektionismia. Mistä se on tullut, miten se ohjaa elämääni ja miten
saan ohjattua ajatuksiani uusille urille. Oli mielenkiintoista pohtia mistä
tietyt ajatusmallit ovat syntyneet ja miten ne vaikuttavat päivittäiseen
elämääni. Miten suhtaudun virheisiin? Miksi pelkään epäonnistumista? Kuka
arvoni määrittää?
Myös sillä miten ihminen käy sisäistä keskusteluaan, puhuuko
itselleen vähättelevästi ja käskevästi vai lempeydellä ymmärtäen, on valtava
vaikutus jokapäiväiseen elämään. Myönnän, olen mustavalkoinen ihminen, Yoko Tai.
Itseeni tutustuessa kurssin harjoitusten myötä löysin myös muita piirteitä itsestäni
jotka eivät ainakaan auta itseäni stressin keskellä. Se että olen ollut kireä
kuin viulun kieli ei johdu siitä mitä ympärilläni tapahtuu vaan ainoastaan
siitä että (omasta mielestäni) MINUN pitäisi olla parempi, kovempi, nopeampi,
yksinkertaisesti vaan helvetin paljon tehokkaampi yksilö. Luojan kiitos ymmärsin
tässä kohtaa että ei tarvitse. Minun pitää olla minä. Ja se riittää minulle. Jos
se ei riitä ympäristölle niin en voi sille mitään. En kuitenkaan voi koko ajan
yrittää olla enemmän. Sitä ei kestä psyyke eikä fysiikka. OPPI 3: MINÄ RIITÄN.
 |
| Bye bye PhiPhi! You were good to me. |
Ehkä tärkein oppi jonka tuolta kurssilta sain on
80-20-sääntö. Eli 80% seurauksista johtuu 20% syistä. Toisin sanoen, 20% elämäni
tärkeimmistä asioista johtaa 80%:iin elämäni tapahtumiin. Mitä haluan
sisällyttää tuohon 20%:iin? Mikä on tärkeää? Mistä minun elämäni 80% rakentuu?
Tämän hetken elämästäni joudun luopumaan osasta asioita. Ne eivät vaan mahdu
tuohon elämäni parikymppiseen. Toisaalta, samalla tilaa aukeaa sellaisille
asioille jotka sinne kuuluvat, mutta eivät ole viime aikoina mahtuneet. Aivan
mahtavaa, en malta toivottaa tervetulleeksi esimerkiksi musiikkia, jammailua ja
laulamista laulamisen ilosta!
Otetaan vielä esimerkki työelämästä säännön selventämiseksi.
80% palautteesta tulee 20% asiakkaista, eikö? Tai myynnissä, 80% kaupasta tulee
20% asiakkaista, vai mitä? Mitä kuuluu sun elämäsi parikymppiseen? Onko siellä
oikeita asioita, asioita jotka tekevät susta onnellisen? Onnittelut jos näin on,
pidä se! Ellei, tervetuloa itsetutkiskelijoiden kerhoon. Vain sinä voit
vaikuttaa oman elämäsi sisältöön.
Huh, näitä asioita on tässä nyt sitten kelattu, käyty läpi
muistiinpanoja, kelattu uudelleen ja kaiken tämän ajatustyön tulos on:
En tiedä vielä, työ jatkuu. Muutos ei tapahdu päivässä,
viikossa tai edes kuukaudessa. Opettelen kokonaan uutta sisäistä puhetta ja kun
tiedän mikä jääräpää olen, uuden mallin sisäistäminen saattaa hippasen
venähtää.
 |
| Sadepäivän lekottelua aurinkotuolissa, kirja käteen ja kahvi viereen - toimii. |
Loppuloma sujuikin sitten leppoisaan malliin. Syötiin,
juotiin, tutustuttiin paikallisiin ja muiden maiden kansalaisiin. Ihanaa,
rentoa lomailua. Vettä satoi useana päivänä mutta eipä se juuri haitannut. Viimeisenä
päivänä paistoi kuitenkin aurinko mikä oli tärkeintä. Loman tuloksena on
rennompi yksilö joka näkyy käytännössä mm. siinä että käydessäni äsken kävelyllä
kirjoittamisen lomassa huomasin askeleen hidastuneen ja hengityksen
syventyneen. Hyviä juttuja, itse asiassa hemmetin tärkeitä juttuja. Haaste on
pitää näistä kiinni. Onneksi edessä on joulu ystävien ja perheen kesken, se jos
mikä on mukavaa yhdessäolon aikaa.
 |
| Mulle annettiin illanvietossa youtube-lista käteen "choose a song!" öööööh...okei! |
Kiitos että jaksoit lukea koko tekstin, jos heräsi
ajatuksia, kerro toki.
Ihanan rauhallista ja rentouttavaa joulun aikaa sulle,
muista halata lähimmäistä ja kertoa miten paljon hän sulle merkitsee sillä
huomista ei ole luvattu, on vain nyt.
-inga
P.S.
 |
| Tämä muikkari on varmaan sille wakeboard-kaverilla tarkotettu.. |
