Kesäilta. Istun meren rannalla terassilla, matkalla
Satakunnasta takaisin Kainuuseen setäni hautajaisista. Melkein Kokkolaan asti
pääsin kunnes oli vaan kerta kaikkiaan pakko pysähtyä ja saada nämä ajatukset
päästä tähän tarinaksi.
 |
| Kyllä tässä kelpaa kirjotella. |
Otsikko tuli mieleeni alkumatkasta kun pohdin päivän
tapahtumia. Myönnän, olen ollut aina huono pitämään sukuuni yhteyttä. Elämä on
vienyt ympäri Suomea ja sukua on nähty lähinnä perhejuhlissa, ei muuten. Tämä
päivä ei pitänyt poiketa edellisistä kerroista mutta jotain kuitenkin tapahtui.
Ymmärsin jotain mitä en ole ymmärtänyt ennen.
Sanotaan että perhe on pahin. Tiedän monta jonka kohdalla
tilanne on näin. Perheen sisäiset ristiriidat repivät sitä hajalle samalla kun
joku yrittää epätoivoisesti pitää ryhmää koossa. Tänään kirkossa istuessani
mietin setääni, kolmatta veljestä joka lasketaan maan kylmyyteen. Vain yksi
veljeksistä on enää jäljellä, mietin miltä hänestä tuntuu, olla viimeinen, ja
vielä veljeksistä vanhimpana. Eihän elämän näin pitänyt mennä! Samaisella
kirkon penkillä mieleeni palautui myös vahvasti oman isäni hautajaiset. En
muista niistä juuri mitään muuta kuin järkyttävän pahan olon, ahdistuksen,
pelon siitä mitä tulevaisuus tuo tulleessaan. Nyt tuolla arkun vieressä seisoi
serkkuni joka oli samassa tilanteessa kuin minä silloin. Itkin, sekä suruani
että myötätunnosta serkkuani kohtaan. Kunpa kenenkään ei tarvitsisi tuntea kuin
minä silloin. Mutta elämän kulku on tätä, tänne synnytään ja täältä lähdetään,
se mitä siinä välissä tapahtuu, on monesta palasesta koottu palapeli. Näin
vanhemmiten olen kuitenkin ymmärtänyt yhden asian; vaikka mitä tapahtuu, suku
on aina siinä. He tietävät minusta kaiken ja ovat silti aina lähellä. Surevat
ja iloitsevat kanssani. Se on voimavara jota en ole ennen ymmärtänyt kunnolla.
Ennen suku on ”vain ollut” siinä, nyt sukulaiset ovat yhtäkkiä ”SIINÄ”. Tapasin
tänään kummitätini kymmenen vuoden tauon jälkeen, Ruotsin sukua lähes 30 vuoden
tauon jälkeen, Norjan setäni muutaman vuoden tauon jälkeen. Sisaruksiani näen
toki useammin ja aina kun nähdään, meillä on hyvä buugi, kunnes jollekin meistä
tulee kiire lähteä. Tänäänkin istuimme viimeisten joukossa muistotilaisuudessa
kunnes huomasimme yhtäkkiä että ”jaa, täältähän on väki lähtenyt, pitäis kai
meidänkin”.
Kun tein lähtöä hautajaisista, hyvästelin vielä serkkuni
joka sanoi ”olisipa kiva nähdä välillä jossain muissakin merkeissä.” Kyllä,
tämä kolahti. Kovasti. Me kaikki elämme omaa elämäämme, omia kiireitämme ja
arkeamme muistamatta sitä miten tärkeää olisi useammin tavata ihmisiä jotka
ovat osa elämäämme vauvasta vaariin. Aina puhutaan että ”pitäisi järjestää
jotain”. Mitä jos kaivettaisiin kalenterimme esiin ja lyötäisiin itse kukin
tahollamme kalenteriin viikonloppu tai edes ilta jolloin koottaisiin sukua yhteen. Tai itse asiassa, kaivetAAN kalenterit esiin ja järjestetään jotain jo
tälle kesälle/syksylle. Lupaan ottaa omasta neuvostani vaarin ja alkaa sopimaan aikaa istahtaa alas perheen kanssa. Otatko sinä haasteen vastaan?
Huh, kylläpä helpotti taas avautua. Kiitos kun jaksoit
lukea. Minun lienee aika jatkaa matkaa vaikka tässä olisikin kiva auringossa
istuskella. Matkaa on kuitenkin vielä reilusti ja kello paljon.
Joten – Adios amigo!
Joten – Adios amigo!
Ihanaa aurinkoa kesääsi toivotellen,
Inga
