Elämä on joskus raadollista ja joskus hemmetin hyvää.
Muistan miettineeni joitain viikkoja sitten jotain tyyliin ”kaikki on nyt niin
hyvin että kohta kolahtaa”. Ja niin kolahti. Kahdesti. Ensimmäinen isku
kasvoille tuli puolitoista viikkoa sitten ystävän hiljaisena äänenä
puhelimessa, ”Päivi on kuollut”. Shokki oli valtava. Hongiston Päivi, ihminen
joka kuului usean pesisleirin vakiokalustoon sekä koko lajin
kilpailujärjestelmien kehittäjien joukkoon. Ihminen, joka opetti
kärsivällisesti tällekin humanistille, miten taulukoita pyöritellään ja
valtakunnallisten leirien kilpailua hoidetaan, alusta loppuun. Useaan otteeseen
oltiin yhteydessä öitä myöden kilpailuasioissa, ja samalla syntyi ystävyys.
Ystävyys joka päättyi aivan liian aikaisin. Viimeisen kerran Päivin kanssa
nähtiin joulun välipäivinä, tulevan kesän Suurleirin organisaation palaverissa.
Kilpailu tulisi jälleen olemaan Päivin osaavissa käsissä, se helpotti leirin
johtajan paineita huomattavasti. Päivi oli tavatessamme iloinen, puhelias,
asiantunteva…oma itsensä. Niinpä uutinen hänen poismenostaan iski lujaa. Päivä
kuitenkin valkeni seuraavanakin päivänä. Ja seuraavana. Kunnes tuli tämän
viikon maanantai.
Normaalin maanantain tapaan tallustin illan päätteeksi
salibandy-reeneihin. Harjoitus oli hyvä. Paljon liikettä ja naurua, hyvä
fiilis. Reenin jälkeen vilkaisin autolle kävellessäni puhelinta. Upilta kaksi
ääniviestiä ja tekstari ”Kuuntele heti!!” Oho, nyt on jotain sattunut –
ajattelin ja päätin kuunnella viestit vasta autossa. Istahdin auton penkkiin ja
avasin ekan ääniviestin. Normaali, iloinen Upi pyysi siinä järjestelemään
Naisten mestaruuskuvasta nimmariversiota kumppaneille. Onnistuu, ajattelin,
eihän tossa mitään pahaa ollut. Avasin toisen viestin. Taustalta kuuluu
edelleen auton hurina, alkuun ei kuulu puhetta. Sitten kuulen itkuisen äänen
joka kehottaa istumaan ja kertoo että ”Eetu on kuollut.” En ymmärrä, luulin
kuulevani väärin. Viestin loppuosa menee aivan ohi. Kuuntelen viestin
uudelleen, lisää ääntä. Viesti on edelleen sama ”Eetu on kuollut”. Toistan
lausetta ääneen aivan kuin yrittäisin saada itseni ymmärtämään mitä nuo kolme
sanaa tarkoittavat. Samassa viestissä Upi kertoo että akku on loppumassa ja
pyytää soittamaan tunnin kuluttua kun hän saa luurin laturiin. Katson viestin
lähetysaikaa, siitä on 10 minuuttia. Lähden ajamaan kotiin hiljaisuudessa,
toistellen edelleen noita kolmea sanaa mielessäni. Samassa nousee valtava huoli
Upista. Siellä se ajaa, liukkaassa kelissä, pimeällä, kyyneleet silmissä.
Pelottaa. Kotimatkalla mietin myös viikonloppua kun Edin viimeisen kerran
Pirkkahallilla näin. Sydämellinen hymy ja huudahdus ”Moro Inga!” palautuu
mieleeni. Kotona odotan vain minuuttien kulkua, soitan Upille kerran, toisen
kerran, kolmannen…. Kunnes parinkymmenen yrityksen jälkeen puhelin vihdoinkin
hälyttää. Vastaus on hiljainen mutta rauhallinen. Ensishokki on ohitettu. On
aika miettiä miten tästä eteenpäin. Puheluun liittyy muitakin ihmisiä, mietimme
miten jatko hoidetaan. Tärkeintä on joukkueet. Apua pitää tarjota heti. Jälleen
esiin astuu vahvasti yhteisöllisyyden voima, asian käsittely joukkueen kesken
on nyt äärimmäisen tärkeää. Jokaisen pitää saada puhua tai vain olla, jokainen
tavallaan, yhdessä. Apu saadaan järjestettyä miesten joukkueelle jo seuraavaan
aamuun, olen siitä huojentunut. Naisten joukkueelle tieto tapahtuneesta lähtee
myös. Voin vain kuvitella millainen shokkiuutinen tämä on myös heille.
Ajatukseni ovat Eetun läheisten luona. Tunnen oloni avuttomaksi. Haluaisin
auttaa mutta tiedän ettei tässä auta kuin aika. Lähetän vielä
viestin miesten pelinjohtajalle, sanat ovat vähissä mutta jotenkin haluan
tukea.
Yö menee heräillessä ja aamulla on aikainen herätys.
Kouluttautumisreissu Helsinkiin on kuitenkin tehtävä. Onnekseni päivän
kouluttaja on hyvä ystäväni. Laitan hänelle rautatieasemalta viestin ja kerron
tapahtuneen. Ihan vaan tiedoksi jos pärähdän itkuun kesken päivän niin hän
tietää mikä on hätänä. Junamatkalla hukutan itseni töihin. Rästitöitä valmistuu
kovaa vauhtia kun haluan pitää ajatukset jollain tapaa hanskassa, tänään pitää
skarpata. Onnistun kääntämään tunteet pois päältä. Ainoastaan yhdessä kohtaa
vierähtää kyynel. Tämä tapahtuu kun koulutuksessa katsotaan Saara Aallon esitys
X-Factorissa. Musiikki on aina ollut mulle asia joka tuo tunteet esiin ja joka
auttaa myös parantumaan. Niin nytkin. Paluumatkalla junassa keskitynkin
musiikkiin, katselen ulos ja annan kyynelten tulla. Vieläkään ei saa kuitenkaan
antaa itselle liikaa periksi, illalla on vielä leiriorganisaation palaveri edessä.
Palaveri jossa pidetään hiljainen hetki Päivin muistolle. Ajatus siitä
ahdistaa.
Leiripalaverin tunnelma on melko vaimea, otan siitä täyden
vastuun. En pystynyt antamaan enempää. Tämän tekstin luettuaan organisaatio
kuitenkin varmasti ymmärtää miksi. Tuossa kohtaahan Edin poismenoa ei ollut
julkistettu. Sen aika tulisi myöhemmin. Asioita saatiin kuitenkin eteenpäin ja
palaverista kotiin tultuani huokaisen. Olihan päivä. Sosiaalisessa mediassa on
alkanut spekulaatiot tapahtuneesta. Myös mulle tulee kyselyitä ympäri Suomen
Edistä. Kysyn Upilta koska tullaan ulos asian kanssa. Vastaus on että tänään.
Joukkue on vielä menossa Kauppiin viemään kynttilöitä pesis stadionille.
Surutyö jatkuu. Tästä menee hetki ja Tervon Janne soittaa. Julkaistaan asia,
hoidanko minä naisten some-kanavat. Lupaan hoitaa. Nostamme Upin kirjoittaman
muistotekstin kaikkiin kanaviin ja tuon jälkeen jätän koneen auki syliini ja
vain katselen toimintaa. Ihmisten valtava reaktiomäärä viestiin on häkellyttävä.
Miten rakastettu ihminen Eetu olikaan! Katselen viestitulvaa hetken verran
kunnes iskee ahdistus. En voi vaan olla, pakko tehdä jotain. Niinpä päätän
ottaa auton alle ja lähteä Kauppiin viemään oman muistokynttiläni kotipesään.
Kaupissa on rauhallista. Kynttilöiden valo valaisee tieni kotipesään. Hetki on
rauhallinen, aivan kuin Edi olisi paikalla rauhoittamassa meitä jotka käymme
tuomassa kynttilän. Edikarhu ottaa nallen isoon pehmohaliin kaikki joilla on
paha mieli. Rauhoittaa ja lohduttaa. Aivan kuin hän teki oman
Icehearts-ryhmänsä pojille. Pojille jotka ovat varmasti myös tapahtuneen
jäljiltä ihmeissään ja surun murtamia. Mietin myös heitä ja heidän vanhempiaan.
Lähetän kynttilöiden keskeltä voimaa Tesoman suuntaan. Hetki kynttilöiden
vierellä on helpottava. Olen napannut matkan varrelta mukaani Nunnun, jonka
kanssa puhutaan asiasta, muistellaan Ediä ja mietitään tulevaa. Tuntuu hyvältä
puhua. Kiitos vielä tätäkin kautta Nunnulle seurasta. Kotiin palattuani katson
puhelinta. Se on taas kuin joulukuusi. Osanottoja, voimantoivotuksia,
huolehtimista. Pesisperhe on mukana surussamme. Ollaan ihmisiä ihmiselle. Tulee
itku ja tällä kertaa annan sen tulla.
Tänään on ystävänpäivä. Jotenkin ironista. Suren kahden
ystävän poismenoa ja samalla olen äärimmäisen onnellinen niistä ihmisistä, ystävistä,
jotka ovat vielä tällä polulla kanssani. Pidetään toisistamme huolta, ollaan
toistemme tukena, sekä ilon että surun hetkillä. Sitä on ystävyys. Sitä on
rakkaus.
Syvin osanottoni sekä Päivin että Eetun perheille ja
läheisille. Aika parantaa surun ja ikävän mutta muistot ovat ikuisia.
Sydämessäni on aina näiden kahden mahtavan ihmisen jälki.
Aamu valkenee huomennakin, jatketaan yhdessä matkaa sitä
kohti.
-inga
