Shokkihoitoa

Tiedätkö sen fiiliksen kun tuntuu että elämässä on kaikki mallillaan? Päivät ovat kiireisiä mutta innostavia, täynnä naurua ja hyviä kohtaamisia. Illat menee harrastusten parissa hyvällä jaksamisella ja yöt nukut kuin tukki. Sellainen kokonaisvaltainen "hyvä meininki"? Tiedät? 

Okei. Tiedätkö sen tunteen kun tämä "hyvä meininki" loppuu kuin seinään saadessasi puhelun tai käytyäsi keskustelun jota et haluaisi käydä. Tässä esimerkki omasta elämästä, viime viikolta. 

Normaali torstai. Ihana talvipäivä, ihan kuin aurinkokin yrittäisi pilkahdella. Palaverit menee hyvin ja reeni kulkee. Tulen kotiin ja ottaessani ruokaa jääkaapista muista että "niin, tänäänhän äiti kävi siellä lääkärissä". Otan puhelimen käteeni ja soitan. 
Minä: No moi. Mitäs sinne?
Äiti: Moimoi! Ei tänne erikoista. Kävin tänään siä lääkärissä.
(nostan ruokia pöydälle ja mietin jo mitä niistä saisin aikaan)
Minä: Noniin, mitäs se sano?
Äiti: Kyl sieltä tuli se mitä jo vähän epäilinkin. Alzheimeria.
(hiljaisuus)
(liikkeeni pysähtyy, otan pari askelta ja löydän alleni sohvan, kyyneleet valuu poskille)
Minä: Niin MITÄ se sano? Alzheimer? (ääni värisee, kädet tärisee)
Äiti: No joo. Oli aika selvä tapaus.

Puhelu jatkuu vielä hetken. En tiedä mitä sanoa. Rintaa puristaa. Kun puhelu loppuu, tärinä ottaa vallan. "Miksi?", "Miten kauan aikaa?", "Miten tää tauti etenee?", "Miksi en tiedä tästä taudista mitään?" Kysymyksiä, kysymyksiä ja kysymyksiä. Vastauksia nolla. 

Hetken itseni keräilyn jälkeen otan koneen syliin ja naputan googleen "Alzheimer". Tietoa löytyy paljon. Oireita lukiessani moni asia kuulostaa tutulta. Altistavia asioita lukiessani moni asia tuntuu tutulta. Ahdistaa, totta se on. 

Menetin isäni onnettomuudessa kun olin 17-vuotias. Siitä lähtien olen ajatellut (naiivisti, tiedän) että "äiti on onneksi aina" ja myöskin miettinyt kumpi tapa menettää on pahempi, äkillisesti onnettomuudessa vai hitaasti sairauden kautta. Nyt ymmärrän miten tyhmä kysymys tuo on. MOLEMMAT ON IHAN YHTÄ PAHOJA!!! Rakkaasta luopuminen on joka kerta yhtä kova isku, tapahtui se sitten kertalaakista tai vuosien myötä. Hävettää miten tommosta oon ees pohtinut. 

En tietenkään ole mitään vielä menettänyt. Nyt on vain konkretisoitunut että tulen menettämään. Se meneekö siihen 3 vai 10 vuotta on mahdoton sanoa. Jokainen ihminen on yksilö ja reagoi lääkkeisiin omalla tavallaan. 

Mitä nyt sitten? Mikä muuttuu? No ainakin se että arvostan entistä enemmän joka ikistä hetkeä jonka saan tämän rakkaan ihmisen kanssa viettää. Rintaa puristaa ajatus että näemme kovin harvoin pitkän välimatkan vuoksi, mutta elämäntilanne on nyt se, turha sitä on sen enempää itkeä. Toivon että ihmiset ympärilläni ja jokainen joka tämän tekstin lukee ajattelee nyt omaa tilannettaan, omia läheisiään. Miten paljon vietät läheistesi kanssa aikaa? Kun olette saman katon alla, oletko oikeasti läsnä? (okei, tää kohta on tällä hetkellä jeesustelua sillä olen Raumalla ja kirjotan blogiani. Mutta tämä teksti on vaan nyt saatava ulos päästä). Mikää ei ole niin tärkeää ja katoavaista kuin rakkaus ja välittäminen toisesta ihmisestä. Pidetään siitä kaikki omilla tahoillamme kiinni. 

Tänään oli hyvä päivä. Olimme kaikki lapset perheineen äidin luona käymässä. Paljon naurua, puhetta, kuulumisten vaihtoa ja haleja. Koko perhe koolla, isäni syntymäpäivänä. Hyvä fiilis.

Elämä jatkuu. Päivä, viikko ja kuukausi kerrallaan. Se tuo tullessaan sekä hyviä että vähemmän hyviä juttuja. Niin se vain menee. Se miten asioihin suhtaudumme heijastuu sekä omaan että läheistemme elämään. Olen päättänyt olla "realistis-positiivinen" (keksin juuri uuden sanan!). Suosittelen samaa meille kaikille. 

Pidetään toisistamme huolta. 

-inga