 |
| Fakta. |
Luopumisen tuska – joka kerta yhtä kova isku
Istun Cafe Salissa Raumalla. Vietän talviloman ekaa päivää
vielä vähän sekavissa fiiliksissä. Tämän talviloman piti olla se viikko kun
tuon Lukaksen tutustumaan äitiini, siskoni perheeseen, ystäviini. Sen sijaan
istun tässä nyt yksin. Lukaksen kuolemasta tulee huomenna viikko. Pahin
fyysinen menetyksen tuska on ohitettu mutta kyynel pyrkii edelleen silmäkulmaan
sitä ajatellessa. Tänään aamukävelyllä käydessäni suunnistin jälleen
Suvitielle, raumalaiseen pienvenesatamaan. Jotenkin askel käy siihen suuntaan
aina. Tänään askel pysähtyi. Merelle katsellessani melkein tunsin Lukaksen
siinä vieressäni, omaan rauhalliseen tapaansa tuijottamassa merelle. Se
oli rauhoittava hetki, tiedän että Lukaksella on kaikki hyvin vaikkei se enää
täällä maan päällä olekaan. Siinä se henkenä seisoskelee vierelläni ja
haistelee meri-ilmaa.
 |
| Aina vieressä. |
Pieni suuri koira
Ranskanbulldogit ovat tunnetusti suuria persoonia. Niin
oli myös Lukas. Sen pienen hetken jonka saimme viettää yhdessä, koirasta
kuoriutui todellinen herrasmies, kaikkien kanssa toimeentuleva rauhallisuuden
perikuva. Tyttökoirat saivat luonnollisesti nuoren miehen esittämään parastaan
mutta silti hyvin hallitusti, rauhallisin elkein otettiin tytöt huomioon.
Kiitos Rusinalle ja Elsalle lenkkiseurasta, teidän kanssanne Lukas nautti
hölkötellä. Itse sain oppia Lukaksen
ihanaa luonnetta luonnollisesti joka päivä lisää. Se löysi oman paikkansa
sohvalta jalkojeni välistä, siinä oli hyvä köllötellä. Ennen siihen menoa oli
kuitenkin tiukka rituaali, ensin kainaloon istumaan, siinä rapsuja niin kauan
että alkaa nukuttaa, pieni pään nyökkäys jonka jälkeen taputan reittäni ”käy
mammuu”, jonka jälkeen poika kiipesi ylitseni jalkojen väliin kuorsaamaan.
 |
| Rusina. |
 |
| Elsa. |
Todellisuus vs. Instagram
Lukaksen tultua Kainuuseen löysin hirmuisen määrän erilaisia
ranskiksia koskevia Instagram-tilejä joita tietysti aloin seuraamaan. Koko
tämän kahden kuukauden aikana en nähnyt yhdelläkään tilillä yhtään surullista
kuvaa. Tiedän kuitenkin faktaksi että todellisuus on monella muullakin myös
surua ja huolta ilon lisäksi. Tämä on aivan typerää spekulaatiota ja pohdinaa, sillä sehän on
tiedossa että Instagram on hyvän mielen some-kanava jossa kerätään seuraajia.
Kukapa sitä haluaisi seurata tiliä jossa näytetään surullisia kuvia. On parempi
leikata suru pois elämästä kokonaan, esittää tili kuin surua ei olisi. Näin
minäkin tein jonkin aikaa. Elin Instagram – elämää. Kielsin kaiken huolen ja
surun elämästäni Lukaksen kanssa. Olihan tämän pakko olla onnellista elämää,
huoletonta tutustumista uuteen elämänkumppaniin. Lopulta oli kuitenkin pakko
todeta fakta: Lukas on sairas. Tuli huoli, otin sen viereeni nukkumaan että
kuulen öisinkin miten se voi. Eikä se voinut hyvin. Heräili, nousi istumaan ja
näin jälkikäteen kun ajattelen, se nieleskeli jo silloin oksennusta suustaan
takaisin vatsaan.
 |
| Oma paikka. |
Totuuden hetki
Kävin Lukaksen kanssa oireiden ilmettyä Sotkamossa
eläinlääkärillä. Annettu lääkekuuri ei kuitenkaan auttanut ja sen loputtua
Lukaksen vointi meni pahempaan suuntaan. Silloin päätin että lähden sen kanssa
Ouluun lääkäriin. Niinpä varasin Animagilta Oulusta ajan tiistaille 23.2.
Tuossa kohtaa vatsassani oli jo möykky. Tiesin ettei kaikki ole hyvin enkä
oikein tiennyt tuleeko koskaan olemaankaan… Asia piti kuitenkin selvittää.
Vielä viimeisenä iltana ennen lääkärireissua Lukas nukkui vieressäni, kuorsasi
kuten aina. Useaan otteeseen se myös heräsi ja nieleskeli. Kerran se heräsi, ja
kuulin kun se alkoi nuolla sängyltä jotain. Laitoin valot ja näin että se oli
oksentanut sänkyyn. Ei raukka ollut herännyt nielemään oksua tarpeeksi ajoissa.
Väsyneenä nousin ylös ja siivosin sotkun. Muistan ajatelleeni ”huomenna tää
loppuu”. Voi kunpa olisin tiennyt miten se loppuu niin olisin paijannut ja
lellitellyt poikaa enemmän…
Koitti aamu ja ajoimme Ouluun. Ennen matkalle lähtöä käytiin
luonnollisesti aamulenkillä. Ekaa kertaa moneen päivään koko lenkki sujui ilman
yhtään oksennusta, kuin oppikirjasta. Näitä hyviä hetkiä tuli silloin tällöin
ja herätti toivon. Tällä kertaa lääkäri oli kuitenkin jo tilattu joten lähdimme
Ouluun. Animagilla lääkäri oli todella perusteellinen, halusi tietää koiran
taustoista kaiken. Hoitosuunnitelma oli selkeä: kuvataan ja tähystetään. Lukas
otti tilanteen yhtä rennosti kuin kaikki muutkin tilanteet – lääkäri sai
laittaa sille tipan tassuun siinä pöydällä seisoskellessa. Ei paljon neula hetkauttanut. Lukas vietiin tutkimuksiin, mä menin aulaan odottelemaan. Seuraavat
minuutit olivat raastavan pitkiä. En edes tarkkaan tiedä kauanko odotin. Lopulta lääkäri tuli hakemaan minut katsomaan tilannetta. ”Oli puhetta
että käydään tämä läpi ennen kuin herätän Lukaksen” – nämä lääkärin sanat
saivat kylmät väreet juoksemaan koko kroppani läpi. Jotain on siis vialla. Ja
niinhän siellä oli. Syy oksenteluihin oli löytynyt. Röntgen-kuvat olivat olleet
ok, samoin verikokeet. Sen sijaan tähystyksestä löytyi syy pahoinvointiin…. Sen
tarkemmin yksityiskohtiin menemättä syy oli yksinkertainen – ruoka ei pysy
vatsassa, kyseessä oli rakenteellinen vika. Lukaksen elämänlaatu ei tulisi olemaan sillä tasolla millä sen kuuluisi
olla. Hirveä tilanne, vaihtoehto periaatteessa on herättää koira mutta
käytännössä tämä ei ole vaihtoehto. Tietous siitä että joudun jo toiseen
kertaan tekemään tämän karmivan päätöksen ja päästämään rakkaan koirien
taivaaseen saa kyyneleet virtaamaan ja pään pyörimään. Heikkottaa, pakko päästä
istumaan. Istuessa alkaa oksettaa ja kyyneleet sumentavat näkökentän. ”Teenkö
oikein varmasti?”, ”Olisiko sittenkin pitänyt vielä yrittää?”… kysymyksiä on
paljon, vastauksia vähän. Lukasta ei herätetä – yksi aikakausi on ohi.
Ihmisen suru – fyysisen kivun lähde
Ajan Oulusta takaisin Sotkamoon täydessä shokissa enkä
juurikaan kyynelten seasta näe mitään. Suojelusenkelit olivat matkassa kun
mitään ei tapahtunut… Kotona odotti kaikki Lukaksesta muistuttavat asiat. Itkin, siivosin, huusin
kipua joka lähti vatsasta joka suuntaan päätyen lopulta hirmuiseksi päänsäryksi
silmien väliin. Sanotaan että ihminen voi surra itsensä kipeäksi. Se on täysin
totta. Seuraavat pari päivää suru sattui – sitten tuli tyhjyys. Mikään ei tuntunut
enää miltään. Tässä kohtaa oli pakko nostaa kädet ylös ja lähteä nopeasti kohti
Satakuntaa. Tarvitsin apua. Kerrankin oli loma sovittu juuri oikeaan aikaan,
ja vaikka olikin vasta torstai ja loma seuraavalle viikolle sovittu, sain töistä vapaata tämän loppuviikonkin. Kiitos tästä SuperJymyn loistavalle
johtoportaalle, siellä ymmärretään että vaikka työ on tärkeää, elämän iskuista
paraneminen on tärkeämpää. Lukashan oli käynyt monta kertaa toimistolla
ihastuttamassa ihmisiä. Itse asiassa sen viimeinen vierailu toimistolle oli
maanantaina, päivä ennen Oulun reissua. Jouduin sen hakemaan
Hartikaisen Antin vierestä kun se ei olisi malttanut lähteä pois rapsutuksilta.
Ikävä on varmasti myös toimiston väellä, sen verran toimistokoira toi iloa työympäristöön.
Aika parantaa
Pari tuntia on vierähtänyt, Cafe Salissa on hulinaa kuten
aina. Otan kuulokkeet pois päästäni, J. Karjalainen on laulunsa laulanut.
Nostan katseeni ja katselen ihmisiä näkökentässäni. Näillä ihmisillä on omat
murheensa, eri murheet kuin minulla. Se on elämää. Ja se jatkuu. Onneksi tiedän
myös tämän ja sen että aika parantaa haavat. Muistot Voitostakin ovat usein
ajatuksissani mutta nyt niille jo hymyilee. Lukaskin tulee joskus olemaan
muistoissani onnellinen muisto – lyhyt tuttavuus jonka piti tapahtua. Se miksi
tämä rakkaus jäi näin lyhyeksi selvinnee jossain kohtaa. Elämä kantaa, luotan
siihen edelleen.
Ystävät
Jälleen kerran sain myös huomata että vaikka ystäviä ei aina
näe, he ovat lähellä kun heitä eniten tarvitaan. Lukaksen poismenon jälkeen
sain valtavan määrän viestejä, puheluita ja ennen kaikkea haleja läheisiltä
ihmisiltä. Toisen ihmisen läsnäolo ja rakkaus on valtava voimavara joka kantaa
yli suurimmankin surun. En voi tarpeeksi kiittää näitä kaikkia ihania ihmisiä jotka
ovat olleet mukana surussani. Ilman teitä en olisi tässä. Voin vain toivoa että
osaan itse olla apuna sinulle hädän hetkellä.
Edessäni on vielä neljä päivää lomaa. Kulkurin
matkasuunnitelma on seuraava: Pori – Loimaa – Tampere – Ylöjärvi – Sotkamo. Elämä
jatkuu, ja kevät tulee kovaa vauhtia tänne pohjolaankin. Nautitaan auringosta,
ainakaan Sotkamossa sitä ei ole liikaa ollut tänä talvena näkyvissä…oiskohan
ihan yhden kokonaisen päivän paistanut…Nyt se tulee jäädäkseen, mahtavaa.
Ollaan kuulolla, pidä huoli rakkaistasi.
-inga
