Hyvästi rakas.

Fakta.

Luopumisen tuska – joka kerta yhtä kova isku

Istun Cafe Salissa Raumalla. Vietän talviloman ekaa päivää vielä vähän sekavissa fiiliksissä. Tämän talviloman piti olla se viikko kun tuon Lukaksen tutustumaan äitiini, siskoni perheeseen, ystäviini. Sen sijaan istun tässä nyt yksin. Lukaksen kuolemasta tulee huomenna viikko. Pahin fyysinen menetyksen tuska on ohitettu mutta kyynel pyrkii edelleen silmäkulmaan sitä ajatellessa. Tänään aamukävelyllä käydessäni suunnistin jälleen Suvitielle, raumalaiseen pienvenesatamaan. Jotenkin askel käy siihen suuntaan aina. Tänään askel pysähtyi. Merelle katsellessani melkein tunsin Lukaksen siinä vieressäni, omaan rauhalliseen tapaansa tuijottamassa merelle. Se oli rauhoittava hetki, tiedän että Lukaksella on kaikki hyvin vaikkei se enää täällä maan päällä olekaan. Siinä se henkenä seisoskelee vierelläni ja haistelee meri-ilmaa.

Aina vieressä.

Pieni suuri koira

Ranskanbulldogit ovat tunnetusti suuria persoonia. Niin oli myös Lukas. Sen pienen hetken jonka saimme viettää yhdessä, koirasta kuoriutui todellinen herrasmies, kaikkien kanssa toimeentuleva rauhallisuuden perikuva. Tyttökoirat saivat luonnollisesti nuoren miehen esittämään parastaan mutta silti hyvin hallitusti, rauhallisin elkein otettiin tytöt huomioon. Kiitos Rusinalle ja Elsalle lenkkiseurasta, teidän kanssanne Lukas nautti hölkötellä.  Itse sain oppia Lukaksen ihanaa luonnetta luonnollisesti joka päivä lisää. Se löysi oman paikkansa sohvalta jalkojeni välistä, siinä oli hyvä köllötellä. Ennen siihen menoa oli kuitenkin tiukka rituaali, ensin kainaloon istumaan, siinä rapsuja niin kauan että alkaa nukuttaa, pieni pään nyökkäys jonka jälkeen taputan reittäni ”käy mammuu”, jonka jälkeen poika kiipesi ylitseni jalkojen väliin kuorsaamaan.

Rusina. 

Elsa.

Todellisuus vs. Instagram

Lukaksen tultua Kainuuseen löysin hirmuisen määrän erilaisia ranskiksia koskevia Instagram-tilejä joita tietysti aloin seuraamaan. Koko tämän kahden kuukauden aikana en nähnyt yhdelläkään tilillä yhtään surullista kuvaa. Tiedän kuitenkin faktaksi että todellisuus on monella muullakin myös surua ja huolta ilon lisäksi. Tämä on aivan typerää spekulaatiota ja pohdinaa, sillä sehän on tiedossa että Instagram on hyvän mielen some-kanava jossa kerätään seuraajia. Kukapa sitä haluaisi seurata tiliä jossa näytetään surullisia kuvia. On parempi leikata suru pois elämästä kokonaan, esittää tili kuin surua ei olisi. Näin minäkin tein jonkin aikaa. Elin Instagram – elämää. Kielsin kaiken huolen ja surun elämästäni Lukaksen kanssa. Olihan tämän pakko olla onnellista elämää, huoletonta tutustumista uuteen elämänkumppaniin. Lopulta oli kuitenkin pakko todeta fakta: Lukas on sairas. Tuli huoli, otin sen viereeni nukkumaan että kuulen öisinkin miten se voi. Eikä se voinut hyvin. Heräili, nousi istumaan ja näin jälkikäteen kun ajattelen, se nieleskeli jo silloin oksennusta suustaan takaisin vatsaan.

Oma paikka.

Totuuden hetki

Kävin Lukaksen kanssa oireiden ilmettyä Sotkamossa eläinlääkärillä. Annettu lääkekuuri ei kuitenkaan auttanut ja sen loputtua Lukaksen vointi meni pahempaan suuntaan. Silloin päätin että lähden sen kanssa Ouluun lääkäriin. Niinpä varasin Animagilta Oulusta ajan tiistaille 23.2. Tuossa kohtaa vatsassani oli jo möykky. Tiesin ettei kaikki ole hyvin enkä oikein tiennyt tuleeko koskaan olemaankaan… Asia piti kuitenkin selvittää. Vielä viimeisenä iltana ennen lääkärireissua Lukas nukkui vieressäni, kuorsasi kuten aina. Useaan otteeseen se myös heräsi ja nieleskeli. Kerran se heräsi, ja kuulin kun se alkoi nuolla sängyltä jotain. Laitoin valot ja näin että se oli oksentanut sänkyyn. Ei raukka ollut herännyt nielemään oksua tarpeeksi ajoissa. Väsyneenä nousin ylös ja siivosin sotkun. Muistan ajatelleeni ”huomenna tää loppuu”. Voi kunpa olisin tiennyt miten se loppuu niin olisin paijannut ja lellitellyt poikaa enemmän…

Koitti aamu ja ajoimme Ouluun. Ennen matkalle lähtöä käytiin luonnollisesti aamulenkillä. Ekaa kertaa moneen päivään koko lenkki sujui ilman yhtään oksennusta, kuin oppikirjasta. Näitä hyviä hetkiä tuli silloin tällöin ja herätti toivon. Tällä kertaa lääkäri oli kuitenkin jo tilattu joten lähdimme Ouluun. Animagilla lääkäri oli todella perusteellinen, halusi tietää koiran taustoista kaiken. Hoitosuunnitelma oli selkeä: kuvataan ja tähystetään. Lukas otti tilanteen yhtä rennosti kuin kaikki muutkin tilanteet – lääkäri sai laittaa sille tipan tassuun siinä pöydällä seisoskellessa. Ei paljon neula hetkauttanut. Lukas vietiin tutkimuksiin, mä menin aulaan odottelemaan. Seuraavat minuutit olivat raastavan pitkiä. En edes tarkkaan tiedä kauanko odotin. Lopulta lääkäri tuli hakemaan minut katsomaan tilannetta. ”Oli puhetta että käydään tämä läpi ennen kuin herätän Lukaksen” – nämä lääkärin sanat saivat kylmät väreet juoksemaan koko kroppani läpi. Jotain on siis vialla. Ja niinhän siellä oli. Syy oksenteluihin oli löytynyt. Röntgen-kuvat olivat olleet ok, samoin verikokeet. Sen sijaan tähystyksestä löytyi syy pahoinvointiin…. Sen tarkemmin yksityiskohtiin menemättä syy oli yksinkertainen – ruoka ei pysy vatsassa, kyseessä oli rakenteellinen vika. Lukaksen elämänlaatu ei tulisi olemaan sillä tasolla millä sen kuuluisi olla. Hirveä tilanne, vaihtoehto periaatteessa on herättää koira mutta käytännössä tämä ei ole vaihtoehto. Tietous siitä että joudun jo toiseen kertaan tekemään tämän karmivan päätöksen ja päästämään rakkaan koirien taivaaseen saa kyyneleet virtaamaan ja pään pyörimään. Heikkottaa, pakko päästä istumaan. Istuessa alkaa oksettaa ja kyyneleet sumentavat näkökentän. ”Teenkö oikein varmasti?”, ”Olisiko sittenkin pitänyt vielä yrittää?”… kysymyksiä on paljon, vastauksia vähän. Lukasta ei herätetä – yksi aikakausi on ohi.

Ihmisen suru – fyysisen kivun lähde

Ajan Oulusta takaisin Sotkamoon täydessä shokissa enkä juurikaan kyynelten seasta näe mitään. Suojelusenkelit olivat matkassa kun mitään ei tapahtunut… Kotona odotti kaikki Lukaksesta  muistuttavat asiat. Itkin, siivosin, huusin kipua joka lähti vatsasta joka suuntaan päätyen lopulta hirmuiseksi päänsäryksi silmien väliin. Sanotaan että ihminen voi surra itsensä kipeäksi. Se on täysin totta. Seuraavat pari päivää suru sattui – sitten tuli tyhjyys. Mikään ei tuntunut enää miltään. Tässä kohtaa oli pakko nostaa kädet ylös ja lähteä nopeasti kohti Satakuntaa. Tarvitsin apua. Kerrankin oli loma sovittu juuri oikeaan aikaan, ja vaikka olikin vasta torstai ja loma seuraavalle viikolle sovittu, sain töistä vapaata tämän loppuviikonkin. Kiitos tästä SuperJymyn loistavalle johtoportaalle, siellä ymmärretään että vaikka työ on tärkeää, elämän iskuista paraneminen on tärkeämpää. Lukashan oli käynyt monta kertaa toimistolla ihastuttamassa ihmisiä. Itse asiassa sen viimeinen vierailu toimistolle oli maanantaina, päivä ennen Oulun reissua. Jouduin sen hakemaan Hartikaisen Antin vierestä kun se ei olisi malttanut lähteä pois rapsutuksilta. Ikävä on varmasti myös toimiston väellä, sen verran toimistokoira toi iloa työympäristöön.

Aika parantaa

Pari tuntia on vierähtänyt, Cafe Salissa on hulinaa kuten aina. Otan kuulokkeet pois päästäni, J. Karjalainen on laulunsa laulanut. Nostan katseeni ja katselen ihmisiä näkökentässäni. Näillä ihmisillä on omat murheensa, eri murheet kuin minulla. Se on elämää. Ja se jatkuu. Onneksi tiedän myös tämän ja sen että aika parantaa haavat. Muistot Voitostakin ovat usein ajatuksissani mutta nyt niille jo hymyilee. Lukaskin tulee joskus olemaan muistoissani onnellinen muisto – lyhyt tuttavuus jonka piti tapahtua. Se miksi tämä rakkaus jäi näin lyhyeksi selvinnee jossain kohtaa. Elämä kantaa, luotan siihen edelleen.

Ystävät

Jälleen kerran sain myös huomata että vaikka ystäviä ei aina näe, he ovat lähellä kun heitä eniten tarvitaan. Lukaksen poismenon jälkeen sain valtavan määrän viestejä, puheluita ja ennen kaikkea haleja läheisiltä ihmisiltä. Toisen ihmisen läsnäolo ja rakkaus on valtava voimavara joka kantaa yli suurimmankin surun. En voi tarpeeksi kiittää näitä kaikkia ihania ihmisiä jotka ovat olleet mukana surussani. Ilman teitä en olisi tässä. Voin vain toivoa että osaan itse olla apuna sinulle hädän hetkellä.

Edessäni on vielä neljä päivää lomaa. Kulkurin matkasuunnitelma on seuraava: Pori – Loimaa – Tampere – Ylöjärvi – Sotkamo. Elämä jatkuu, ja kevät tulee kovaa vauhtia tänne pohjolaankin. Nautitaan auringosta, ainakaan Sotkamossa sitä ei ole liikaa ollut tänä talvena näkyvissä…oiskohan ihan yhden kokonaisen päivän paistanut…Nyt se tulee jäädäkseen, mahtavaa.

Ollaan kuulolla, pidä huoli rakkaistasi.

-inga