Olen viime päivinä viettänyt aikaa jonkin verran sairaalassa
ja se on saanut minut miettimään miten erikoinen paikka se on. Kerroksittain väkeä,
erilaisissa fiiliksissä kohtaamassa elämää minuutti, tunti, päivä kerrallaan. Käsittelen
tässä tunnetiloja joista ihmisyys ja inhimillisyys koostuvat. Ne kaikki (tai
ainakin suurin osa niistä) kun löytyy sairaalan seinien sisältä.
1.
Kerros – ensiapu
Ensiavussa eletään tätä hetkeä, sekunti ja minuutti
kerrallaan. Sinne tullaan usein suuressa hädässä, pelätään elämän jättävän tai
ainakin kolhivan pysyvästi. Ensiavun odotustilassa on kuhinaa, ihmisiä tulee
ovista sisään joko itse kävellen, ambulanssista paareilla tai jopa juosten.
Muistan itse edellisen ensiapu käyntini viime kesältä. En ollut hetkeen saanut
happea ja juoksin ovista sisään, kyyneleiden valuessa poskilla. ”nytkö mä
kuolen”, ”mikä mua vaivaa”, ”en saa henkee, en saa henkee…apua, en saa henkee…”
– näilllä ajatuksilla mentiin kunnes lääkärit juoksivat vastaan, ottivat sisään
ja rauhottelivat. Mutta hätä oli oikea. Kuolemanpelko oli oikea.
2.
Kerros – synnytysosasto
Synnytys tuo mieleeni kaksi asiaa a) kipu ja b) onni. Uuden
elämän tuominen tähän maailmaan. Oma rakas lapsi ensimäistä kertaa rinnalla
tuhisemassa. Voisin kuvitella että tuo on tunne joka räjäyttää sydämen onnesta.
Uusi elämä uuden elämän kanssa alkaa, kaikki on vielä edessä. Vilpitön ilo lapsesta, puolisosta, hetkestä.
Samalla kun synnytysosastolla koetaan yhdessä huoneessa tämä onnen ja ilon
tähtisumu, viereisessä huoneessa tunnelma voi olla täysin erilainen. Kuvittele
äitiä joka joutuu synnyttämään kuolleen lapsen. Äitiä joka on ehkä useaan
otteeseen saanut keskenmenon ja tällä kertaa lapsen tulo maailmaan oli jo niin
lähellä… En voi edes kuvitella sitä synkkyyttä johon tämä äiti synnytyksen
jälkeen laskeutuu. Kyynelvirta on loputon, tekee vaan mieli huutaa muttei voi
kun rintaa puristaa niin että pitää keskittyä hengittämiseen ”mitä jos en enää
hengittäisikään, jos antaisinkin periksi kuten oma rakas masuasukkini”, äiti
ajattelee. Masuasukki, nimi jonka tämä syntymätön lapsi oli saanut, nimi jota
käytettiin kun hänelle tai hänestä puhuttiin, nimi jonka lausuminen saa äidin
tuntemaan enää pelkkää - tyhjyyttä. Läheiset käyvät katsomassa äitiä. Kaikki
ovat hyvin pahoillaan, harva osaa sanoa mitään järkevää, kaikki pelkäävät
sanovansa jotain väärää. Käytävältä kuuluu iloisten ihmisten puhetta ja naurua.
Äiti tietää että he ovat menossa naapurihuoneeseen. Hänen huoneeseensa tulevat
eivät naura. Synnytysosasto, tuo tunteiden sekamelska. Puhtainta iloa, onnea ja
rakkautta. Sekä raastavinta surua, kipua, menettämistä.
3. Kerros – saattohoito
Kun ihminen syntyy hänet kääritään kapaloihin, syötetään,
vaihdetaan vaippaa ja silitellään. Kun hän on käynyt läpi elämän kolhut ja
ilot, niistä selviten vanhuuteen, on hänellä edessään sama ruljanssi:
peitellään, käännellään sängyssä, vaihdetaan vaippaa ja silitellään otta hän
tuntisi olevansa vielä hengissä. Saattohoidossa ihminen kuihtuu pikku hiljaa
pois. Iloisesta ihmisestä tulee pikku hiljaa ihmiskuori. Elintoiminnot alkavat
heiketä. Näkökyky sekä jäsenten liikuttelu tulee vaikeammaksi. Lopulta ainut
mistä tietää ihmisen olevan elossa on rinnan hento nousu ja lasku heikentyneen
hengityksen tahdissa. En tiedä miltä ihmisestä tuntuu kun hän on tuossa
tilassa. Ymmärtääkö sitä että lähdön aika on lähellä? Onko pään sisällä
paniikki joka ei näy ulospäin kun jäsenet ei enää liiku, suusta ei saa enää
ulos ääntä? Hirvittävä ajatus, siksi varmasti usein ajattelemmekin että ”hänellä
on rauha” ja ”hän on hyväksynyt tilanteen”. Emme anna itsellemme mahdollisuutta
ajatella toisin, rauhoitamme näin itseämme. Rauhoitamme surullista mieltämme
jota ahdistaa koko tilanne. Ahdistaa kun emme voi auttaa. Ahdistaa kun joudumme
päästämään irti. Ahdistaa kun tiedämme että joskus olemme myös itse tuossa
tilanteessa. Kuolemanpelko. Inhimillisyyden viimeinen etappi.
Jossakin näiden kerrosten sisällä on myös henkilökunnan
tilat joista löytää ihmiset jotka tekevät työtään kutsuttuina. Ihmiset joiden
päätöksiä emme joskus tunnekuohuissa voi ymmärtää ja ihmiset jotka tukevat ja
auttavat hädän hetkellä. Ammattiauttaja ei sanana kerro sitä tunnelatausta joka
heihin liittyy. Arvostan suuresti kaikkia hoitoalalla työskenteleviä sillä
minusta ei olisi siihen. En osaisi kohdata ihmisen suurta surua yhtä
kunnioittavasti, enkä varsinkaan yhtä empaattisesti. Tai korjataan, osaisin,
mutta en osaisi pukea tunnetta sanoiksi, en osaisi olla vahva ja luoda uskoa
sille murtuneelle ihmisrauniolle edessäni. Kiitos teille kaikille jotka teette
parhaanne meidän tavallisten tallaajien eteen siellä betonirakennuksessa. Teidän
käsiinne uskallan luovuttaa läheiseni, oli tilanne sitten miten vaikea tahansa.
Viime päivät näitä ajatuksia kelatessani vain yksi asia on
jälleen asteen kirkkaampana mielessäni. Elämää on elettävä NYT. Huomista ei ole
luvattu. Siksi aion rakastaa täysillä vaikka se voi johtaa sydämeni
pirstaloitumiseen. Siksi nauran aina mahdollisuuden tullen kyyneleet silmiini
ja vatsan kipeäksi. Siksi pidän parhaani mukaan huolen läheisistäni. Siksi elän
tänään.
