Sairaala – tuo ihmisyyden esille tuova betonirakennus

Olen viime päivinä viettänyt aikaa jonkin verran sairaalassa ja se on saanut minut miettimään miten erikoinen paikka se on. Kerroksittain väkeä, erilaisissa fiiliksissä kohtaamassa elämää minuutti, tunti, päivä kerrallaan. Käsittelen tässä tunnetiloja joista ihmisyys ja inhimillisyys koostuvat. Ne kaikki (tai ainakin suurin osa niistä) kun löytyy sairaalan seinien sisältä.

      1.     Kerros – ensiapu

Ensiavussa eletään tätä hetkeä, sekunti ja minuutti kerrallaan. Sinne tullaan usein suuressa hädässä, pelätään elämän jättävän tai ainakin kolhivan pysyvästi. Ensiavun odotustilassa on kuhinaa, ihmisiä tulee ovista sisään joko itse kävellen, ambulanssista paareilla tai jopa juosten. Muistan itse edellisen ensiapu käyntini viime kesältä. En ollut hetkeen saanut happea ja juoksin ovista sisään, kyyneleiden valuessa poskilla. ”nytkö mä kuolen”, ”mikä mua vaivaa”, ”en saa henkee, en saa henkee…apua, en saa henkee…” – näilllä ajatuksilla mentiin kunnes lääkärit juoksivat vastaan, ottivat sisään ja rauhottelivat. Mutta hätä oli oikea. Kuolemanpelko oli oikea.

      2.     Kerros – synnytysosasto

Synnytys tuo mieleeni kaksi asiaa a) kipu ja b) onni. Uuden elämän tuominen tähän maailmaan. Oma rakas lapsi ensimäistä kertaa rinnalla tuhisemassa. Voisin kuvitella että tuo on tunne joka räjäyttää sydämen onnesta. Uusi elämä uuden elämän kanssa alkaa, kaikki on vielä edessä.  Vilpitön ilo lapsesta, puolisosta, hetkestä. Samalla kun synnytysosastolla koetaan yhdessä huoneessa tämä onnen ja ilon tähtisumu, viereisessä huoneessa tunnelma voi olla täysin erilainen. Kuvittele äitiä joka joutuu synnyttämään kuolleen lapsen. Äitiä joka on ehkä useaan otteeseen saanut keskenmenon ja tällä kertaa lapsen tulo maailmaan oli jo niin lähellä… En voi edes kuvitella sitä synkkyyttä johon tämä äiti synnytyksen jälkeen laskeutuu. Kyynelvirta on loputon, tekee vaan mieli huutaa muttei voi kun rintaa puristaa niin että pitää keskittyä hengittämiseen ”mitä jos en enää hengittäisikään, jos antaisinkin periksi kuten oma rakas masuasukkini”, äiti ajattelee. Masuasukki, nimi jonka tämä syntymätön lapsi oli saanut, nimi jota käytettiin kun hänelle tai hänestä puhuttiin, nimi jonka lausuminen saa äidin tuntemaan enää pelkkää - tyhjyyttä. Läheiset käyvät katsomassa äitiä. Kaikki ovat hyvin pahoillaan, harva osaa sanoa mitään järkevää, kaikki pelkäävät sanovansa jotain väärää. Käytävältä kuuluu iloisten ihmisten puhetta ja naurua. Äiti tietää että he ovat menossa naapurihuoneeseen. Hänen huoneeseensa tulevat eivät naura. Synnytysosasto, tuo tunteiden sekamelska. Puhtainta iloa, onnea ja rakkautta. Sekä raastavinta surua, kipua, menettämistä.

      3.  Kerros – saattohoito

Kun ihminen syntyy hänet kääritään kapaloihin, syötetään, vaihdetaan vaippaa ja silitellään. Kun hän on käynyt läpi elämän kolhut ja ilot, niistä selviten vanhuuteen, on hänellä edessään sama ruljanssi: peitellään, käännellään sängyssä, vaihdetaan vaippaa ja silitellään otta hän tuntisi olevansa vielä hengissä. Saattohoidossa ihminen kuihtuu pikku hiljaa pois. Iloisesta ihmisestä tulee pikku hiljaa ihmiskuori. Elintoiminnot alkavat heiketä. Näkökyky sekä jäsenten liikuttelu tulee vaikeammaksi. Lopulta ainut mistä tietää ihmisen olevan elossa on rinnan hento nousu ja lasku heikentyneen hengityksen tahdissa. En tiedä miltä ihmisestä tuntuu kun hän on tuossa tilassa. Ymmärtääkö sitä että lähdön aika on lähellä? Onko pään sisällä paniikki joka ei näy ulospäin kun jäsenet ei enää liiku, suusta ei saa enää ulos ääntä? Hirvittävä ajatus, siksi varmasti usein ajattelemmekin että ”hänellä on rauha” ja ”hän on hyväksynyt tilanteen”. Emme anna itsellemme mahdollisuutta ajatella toisin, rauhoitamme näin itseämme. Rauhoitamme surullista mieltämme jota ahdistaa koko tilanne. Ahdistaa kun emme voi auttaa. Ahdistaa kun joudumme päästämään irti. Ahdistaa kun tiedämme että joskus olemme myös itse tuossa tilanteessa. Kuolemanpelko. Inhimillisyyden viimeinen etappi.

Jossakin näiden kerrosten sisällä on myös henkilökunnan tilat joista löytää ihmiset jotka tekevät työtään kutsuttuina. Ihmiset joiden päätöksiä emme joskus tunnekuohuissa voi ymmärtää ja ihmiset jotka tukevat ja auttavat hädän hetkellä. Ammattiauttaja ei sanana kerro sitä tunnelatausta joka heihin liittyy. Arvostan suuresti kaikkia hoitoalalla työskenteleviä sillä minusta ei olisi siihen. En osaisi kohdata ihmisen suurta surua yhtä kunnioittavasti, enkä varsinkaan yhtä empaattisesti. Tai korjataan, osaisin, mutta en osaisi pukea tunnetta sanoiksi, en osaisi olla vahva ja luoda uskoa sille murtuneelle ihmisrauniolle edessäni. Kiitos teille kaikille jotka teette parhaanne meidän tavallisten tallaajien eteen siellä betonirakennuksessa. Teidän käsiinne uskallan luovuttaa läheiseni, oli tilanne sitten miten vaikea tahansa.

Viime päivät näitä ajatuksia kelatessani vain yksi asia on jälleen asteen kirkkaampana mielessäni. Elämää on elettävä NYT. Huomista ei ole luvattu. Siksi aion rakastaa täysillä vaikka se voi johtaa sydämeni pirstaloitumiseen. Siksi nauran aina mahdollisuuden tullen kyyneleet silmiini ja vatsan kipeäksi. Siksi pidän parhaani mukaan huolen läheisistäni. Siksi elän tänään.