Kirjan kirjoittamisen lyhyt oppimäärä

Okei, otsikko on hieman harhaanjohtava. Mullahan ei riitä missään nimessä natsat kertomaan siitä miten kirja kirjoitetaan, voin vaan avata omaa kokemustani siitä miten musta tuli kirjailija. Tai…noh, kirjan kirjoittaja. Kirjailija on mielestäni arvostettu ammatti, joka resonoi päässäni viisautta, tietoisuutta, ahkeruutta, avarakatseisuutta, itsensä tuntemista, valtavaa mielikuvitusta ja timanttista työmoraalia, joten koen olevani vasta matkalla siksi ihmiseksi joka ansaitsee tulla kutsutuksi kirjailijaksi. Ehkä tämän projektin myötä saan itselleni uuden ammattinimikkeen, boksin johon mut on hyvä sujauttaa, mutta enemmänkin tavoitteeni on auttaa ihmisiä tarinalla.

Ihmisten auttamisesta itse asiassa koko idea lähti. 2015 kun äidilläni diagnosoitiin Alzheimer, hain tietoa kirjallisuudesta ja netistä siitä mikä tauti on, miten se etenee, mitä on odotettavissa. Löysin paljon lääketieteellistä asiaa ja näkökulmia, mutten yhtä kirjaa lukuunottamatta ollenkaan  sairastuneiden tai heidän omaistensa omia kokemuksia. Jo silloin ajattelin ensimmäisen kerran että ”voi kun olisi kirja jossa kerrotaan arjesta, osaisinko kirjoittaa sellaisen?” Noh, vuodet vieri aivan muissa hommissa kunnes tänä keväänä tuli pysähdys. Arki hävisi, oli aika miettiä mikä musta tulee isona. Ei mennyt kauaakaan kun tämä projekti nosti jälleen päätään ja hetken mietittyäni päätin että nyt on aika ottaa se työn alle.

Kun päätös oli tehty, tuli vastaan ensimmäinen kysymys ”miten kirja sitten kirjoitetaan?”. Olin toki kirjoittanut paljon blogia ja muita lyhyitä tekstejä mutta kirja – sehän on nyt vallan eri kaliiberia tekijälleen! Eräänä heinäkuun päivänä lausuin ystävälleni sanat ”voi kun löytäisin jostain jonkun kirjoittajakoulun että pääsisin alkuun.” Kuinka ollakaan, samana iltana Twitterissä eteeni tupsahti mainos Miki Liukkosen kirjottajakoulusta. Ilmoittauduin välittömästi! Nettipohjainen kurssi oli juuri sopiva mulle ja paneuduin siihen huolella. Modulit kurssilla olivat hyvin monipuolisia ja oli superkiinnostavaa kuulla OIKEAN kirjailijan ajatuksia kirjan kirjoittamisen prosessista, flowsta ja vaikeuksista. Tunnistin omaavani paljon samoja haasteita kirjoittajana mitä muilla kurssin osallistujilla oli (keskustelupalstalla käytiin jutustelua eri moduleiden herättämistä ajatuksista), ja oli kiva päästä lukemaan myös muiden ajatuksia. Samalla kun kävin kurssia, luin useita kirjoja siitä miten kirja kirjoitetaan, kaikki ammattikirjailijoiden tekemiä. Muun muassa Stephen Kingin kirja ”Kirjoittamisesta: Muistelmia leipätyöstä” oli varsin mielenkiintoinen, sen jälkeen luin ekaa kertaa myös hänen muuta tuotantoaan vähän uudesta näkövinkkelistä. Kun sitten kokosin muistiinpanoistani  jonkinlaisen käsityksen siitä mitä kirjan kirjoittaminen vaatii ja miten se prosessi etenee, oli aika ottaa härkää sarvista ja aloittaa. Ennen kuin kirjallani oli edes sisällysluetteloa, oli edessä taustatyön tekeminen.

Kuten mainitsin, halusin kirjoittaa kirjan Alzheimerista ja nimenomaan läheisten ja sairastuneen näkökulmasta, joka päiväisen elämän haasteista. Niinpä mulla oli taustamateriaalina parikymmentä äitini kirjoittamaa päiväkirjaa joita aloin käymään läpi hitaasti mutta varmasti. Samalla kun luin päiväkirjoja, pääsin sisään äidin elämään vuosien varrella ja täytyy myöntää että osittain prosessi oli myös melko raskas. Vaikka päiväkirjat sisälsivät paljon iloa ja onnea, sieltä heijastui vahvasti myös elämän toinen puoli, sen raadollisuus ja ihmismieltä jäytävä suru ja tuska. Päiväkirjoja lukiessani kävin läpi myös oman elämäni viimeiset 30 vuotta tiheällä kammalla. Ei ollut sekään pelkkää iloa ja onnea mutta se on mennyttä ja käsiteltyä, nyt on vain nyt.

Aloitin itse kirjoittamisprosessin jo taustamateriaalien lukemisen aikana, sillä päiväkirjoista erottui selvästi ne teemat joista halusin kirjoittaa tarkemmin. Ajatuksenani oli siis kirjoittaa taudin etenemisestä sekä äitini että meidän läheisten näkökulmasta, arkielämän esimerkkien kautta. Vasta myöhemmin projektin aikana mulle selvisi että haluan kirjaan sittenkin myös lääketieteellisen näkökulman jokaiseen teemaan. Laitoin avunpyyntöä maailmalle ja eilen tapasin professorin joka saattaa lähteä minua tässä projektissa auttamaan.

Taustamateriaali. 

Itse kirjoittaminen tuntuu loppujen lopuksi melko helpolta. Totta kai on päiviä ettei saa oikein mitään aikaiseksi, mutta sitten on taas päiviä jolloin tekstiä tulee sivukaupalla ilman sen kummempaa ponnistelua. Nämä ensimmäiset kymmenet sivut kirjasta ovat nimenomaan puhdasta ajatusvirran tulosta. Kysyin kirjoittamisen alkuvaiheessa eräältä kirjailija ystävältäni apua kun en osannut päättää kerronko tarinaa preesensissä vai imperfektissä. Vastaus oli ”kuule kirjota vaan niin ***keleesti, anna kaiken tulla ulos. Kyllä se siitä sulle aukenee jossain kohtaa, miten ne aikamuodot kuuluu asettua.” Ja niin mä tein. Kirjotin vaan niin ***keleesti ja se tuntui hyvältä. Välillä itkin, välillä nauroin, mutta kaiken kaikkiaan näiden ensimmäisten kymmenien sivujen kirjoittaminen tuntui luonnolliselta.

Tällä hetkellä kirjan ekat sivut ovat siskollani ja professorilla luvussa. Tiedän että teksti on osittain melko raadollistakin, joten haluan suodattaa sen muutamaan otteeseen ennen julkaisua. Ja toki, nyt kasassa on vasta ekat sivut, vielä puuttuu yli puolet, mutta onneksi tiedän saavani niihin ajatustukea ja -apua jotta kokonaisuus valmistuu. Kirja kirjoitetaan yleensä 3-5 kertaa. Ensin pari kertaa itse ja sitten vielä kustannustoimittajan kanssa pariin otteeseen. Kustantajaa en ole vielä edes miettinyt, enkä selvitellyt miten heitä lähestytään, sen aika on myöhemmin. Voihan tässä käydä niinkin etten saa kirjalle kustantajaa jolloin kustannan sen itse. Niin iso työ ansaitsee tulla luetuksi ja TIEDÄN että maailmassa on tällaiselle kirjalle paikkansa. Muistisairaudet koskevat niin montaa ihmistä. Ja jos pystyn edes yhden ihmisen tuskaa ja pelkoa sairauden pauloissa helpottamaan sanoillani, kaikki on sen arvoista.

Mutta on tämä melko hurjaa, mä kirjotan kirjaa!

Vuosi 2019 alkaa olla taputeltu. Se oli vuosi jota en unohda ikinä, hyvine ja huonoine hetkineen. Nyt on aika rakentaa uutta. Tommy Hellstenin sanoin ”kun sä alat tehdä sitä mikä sua pelottaa – susta tulee se mikä sä olet”. Näillä mennään!

Ilolla elämää jatkaen,

Inga

Sanoja sielusta

Olen tämän kuluvan puolen vuoden aikana kirjoittanut ja lukenut todella paljon tutustuakseni itseeni, siihen tyyppiin joka olen syvällä, sielussa. Olen opiskellut kuka olen ja mitä haluan tältä lyhyeltä hetkeltäni maailmassa. Silmieni ohi on lipunut paljon self-help kirjallisuutta, tietoista läsnäoloa, meditaatiota, enkeleitä, intuitio-oppeja, buddhalaisuuden oppeja, energiaoppia, universaaleja lakeja joilla maailma ja ihmiskunta toimii. Jotkut (jopa entinen suorittava minä) ajattelevat varmasti tämän kaiken olevan hihhulointia ja höpöhöpö-juttuja, mutta olen asiasta eri mieltä. Kaikki lukemani kirjallisuus on jollain tapaa muokannut minusta sen mitä nyt olen. Itseään kehittävä, rauhaa ja tasapainoa elämäänsä aktiivisesti hakeva ihminen. Olen läsnä, olen tässä. Miten se voi olla huono asia? Tänään kaikki opiskeluni sai Iltalehden artikkelissa määrittelyn, kyse on uushenkisyydestä. Hassua että tuo artikkeli julkaistiin heti sen jälkeen kun olin itse kirjoittanut tätä tekstiä. Voit lukea Iltalehden artikkelin tästä.

Kävin läpi päiväkirjojani tältä vuodelta ja hämmästyin itsekin tekstiä jonka olin eräänä aamuna kirjoittanut. Se sopii hyvin joulun henkeen, joten haluan jakaa sen nyt kanssasi. Pysähdy hetkeksi sanoihin, hengitä syvään. Keskity. Tästä tekstistä on turha etsiä tieteellistä, todistettua faktaa. Se on kirjoitettu pohdiskeluna, mietiskelynä, ei totuudentorvea soitellen. Tekstin myötä haluan toivottaa sinulle ja läheisillesi lämpöistä ja rauhaisaa joulun aikaa. Itse nautin joulusta rakkaiden keskellä, rauhassa köllötellen.

Terveisin hihhuli-Inga.

Tähtitaivas seinällä. Välkkyvät tähdet, ihmisten kauniit sielut välkehtivät heti aamulla. Sielujen kokemuksissa lepää koko elämän kirjo. Rakkautta, vihaa, iloa, kurjuutta. Joku sielu on kärsinyt enemmän kuin toinen, silti ne loistavat kaikki kauniina, kuin etsien seuraavaa ihmiskehoaan, ”ota minut”. Kuin lapsi kutsuu uusia vanhempiaan, kun toiveikas pariskunta tulee orpokotiin katsomaan pienten sieluja silmiin, löytyisikö sieltä yhteys. Miten ne pienet sielut haluaakaan rakkautta ja hyväksyntää ”ottakaa minut” ne huutavat suureen ääneen vaikkei lasten suusta kuulu pihahdustakaan. ”Rakastakaa minua” ne vaativat kuin yhdestä suusta. Siinä kaikki mitä sielu haluaa. Rakastaa ja olla rakastettu. Silti se joutuu kohtaamaan elämänsä aikana koko ihmiselämän kirjon. Sielu ei pelkää tuntea kaikkia ihmisten tunteita, mutta kun se ensimmäisen kerran uudessa kehossaan käy läpi tunnemyrskyä, ihmetys on aina yhtä suuri. ”Miten en muistanut tätä fyysistä reaktiota koviin tunteisiin? Miten ihmiset kokevat näin lujaa?” Jotkut sielut kokevat myös yllätyksen; ”Oho, tämä ihminen ei kykene vahvoihin tunteisiin.” Huomio on toisaalta helpotus, toisaalta harmi, sillä tunneskaala ja sen käyttö tuovat elämäämme niin paljon sisältöä päivittäin. Mieti millaista elämä olisi ilman kaikkia pieniä iloja ja suruja. Ilman onnistumisen ylpeyttä ja menettämisen tuskaa. Harmaa arki saisi aivan uuden – harmaamman - merkityksen. Tunteista kannattaa siis nauttia ja vaalia niiden tuomaa elämän virtaa ihosi alla.

Rakasta ja ole rakastettu.