Kuka veti töpselin seinästä?

On juhannusaatto, kello illalla jo yli kymmenen ja istun yksin kotona. Vihdoinkin aikaa itselle. Vihdoinkin aikaa kirjotella fiiliksiä. Viimeiset pari päivää on ollut aikaa miettiä asioita ja elämää, käydä kuuntelemassa metsän elämää ja nukkua univelkoja pois. 

Kuulin monta kertaa talven ja kevään aikana läheisiltä lauseita "älä nyt polta ittees loppuun", "koitahan levätäkin välillä", "koska oot viimeksi viettänyt kunnon vapaapäivän?". Kuittasin kommentit aina samalla lauseella: "noh, tunnistan kyllä merkit kun väsymys tulee, kyllä mä pärjään". Niin pärjäsinkin, melkein juhannukseen asti. Sitten se tapahtui. Joku veti töpselin irti ja avasi kyynelkanavat. Kesken päivän jouduin pakkaamaan kamat kassiin ja lähtemään töistä "teen seuraavat pari päivää kotoa käsin", sanoin, ja ajoin kotiin. Matkalla se iski, ymmärrys siitä että väsymys on liikaa, sykkeet liian korkealla, tärinä käsissä liian kova. Virta loppui.

Tein kuitenkin kilttinä tyttönä kaikki työt jotka piti ennen juhannusta olla tehtynä, keskityin niillä voimilla joita oli vielä jäljellä. Asiakkaiden soittaessa olin iloinen, pirteä, Inga jonka kaikki tuntee ja johon luotetaan. Kun työkone sulkeutui, itkin ja nukuin kellon ympäri. Seuraavana päivänä herätessä tuli pettymys kun ymmärsin: olen heikko. En pystynytkään. Hirveä paikka perfektionistille. Toisaalta tämän myöntäminen oli helpotus koska se tarkoittaa myös että olen ihminen. Tunnen edelleen vahvasti, sekä ilot että surut, ja pettymyksen jälkeen alkaa nousu uuteen parempaan, itseni kehittäminen jatkuu. 

Viisas ystäväni antoi hyvän neuvon juhannukselle. Älä tee suunnitelmia, nuku kun nukuttaa, älä mieti työasioita. Näin olen nyt elänyt kohta pari päivää ja jo helpottaa. Tein torstaina myös päätöksen olla pois sosiaalisesta mediasta juhannuksen ajan. Tämän päätöksen tein itseni vuoksi, antaakseni aikaa omille ajatuksille. Toki olen huomannut kaikki viestit ja ilmoitukset joita Facebookiin ja Twitteriin on tullut (puhelimen näyttö on kuin joulukuusi). En vaan ole jaksanut niihin reagoida. Suokaa anteeksi ystävät, vastaan kyllä kaikkiin sunnuntaina kun taas palaan arkeen  - vahvempana, eheytyneenä, valmiina. 

Tässä asioita pohdiskellessa muistui mieleen myös viime juhannus. Silloin paukahti torstaina päälle korkea kuume joka pakotti pysähtymään. Silloinkin kroppa pisti pelin poikki. Se on viisas kun pää ja sydän ei anna periksi. Näin kävi myös eräälle ystävälleni joka löysi itsensä tällä viikolla kiireisen alkuvuoden jälkeen sairaalasta, samasta syystä. Tämä herätti vain yhden kysymyksen: Mitä helvetissä pitää tapahtua että ymmärrämme omat rajamme? Että osaisimme sanoa joskus "ei"? Että näkisimme mihin hullu juokseminen johtaa? Olen miettinyt tätä paljon mutta en löydä vastausta. Kun tekee jotain mitä rakastaa, kun haluaa tehdä kaiken paremmin, kun tietää toisten mutta ennen kaikkea omat odotukset joita ei halua pettää - silloin tuosta kutsumastani hullusta juoksemisesta tulee omassa mielessä oikeutettua. Siitä tulee hyvä mieli, hyvä fiilis, silloin tuntee ELÄVÄNSÄ. Kunnes vedetään töpseli seinästä eikä jää mitään. 

Tiedän ettei tilanne ole paha. En ole syvästi masentunut enkä burn outissa, vielä. Tiedän että tunnistin tämä kropan ilmoituksen liiasta vauhdista, ja se rauhoittaa menoa hetkeksi. Mutta samalla se rauhoittuminen vie pois sitä tunnetta, fiilistä, joka nostaa endorfiinit kattoon ja antaa sen carpe diem-fiiliksen. Kaksiteräinen miekka etten sanois. Miten löytää tasapaino? Miten tehdä helvetin hienoja juttuja helvetin hyvin niin ettei polta kynttilää samalla toisesta päästä? Tiedän etten ole ainut joka näitä asioita pohtii ja olisi aivan mahtavaa jos me kaikki löytäisimme sen kultaisen keskitien tän asian kanssa. 

Melkosta vuodatusta tulee taas. Toisaalta, kuten olen sanonut, tämä blogi toimii hyvänä terapiana. Ja jos joku pystyy samaistumaan ja löytämään teksteistä apua, olen tavoitteessani. Jaa mikä mun tavoite on? Haluan omalla olemisella ja toiminnalla helpottaa sekä itseni että muiden elämää tässä koko ajan enemmän vaativassa yhteiskunnassa. Vain tukemalla toisiamme voimme pärjätä. Yksin on kovin vaikeaa. 

Tänään mietin myös tämän kulkurielämän hyviä ja huonoja puolia. Hyvää on tietenkin kaikki uudet upeat ihmiset joihin pääsee tutustumaan. Olen onnellinen jokaisesta ihmisestä joka tällä hetkellä elämässäni on, kiitos teille kaikille, toivon että ymmärrätte miten tärkeitä mulle olette. Miten tärkeää on kun tiedät että on ihmisiä joille soittaa hädän hetkellä. 
Toisaalta, iän lisääntyessä olen alkanut miettiä myös mitä olisi tapahtunut jos olisin jäänyt paikalleni. Parhaassa tapauksessa mulla olisi nyt perhe, lapsia jotka leikkisivät omien ystävieni lasten kanssa samalla kun me "vanhat" muistelisimme nuoruuttamme parin juhannusjuoman parissa. Ympärillä olisi tiivis verkko josta löytyisi aina apu, olkapää, tuki. Kulkurilta nämä puuttuu. Kuuntelin tänään jälleen kerran Cheekia ja poskelle tuli kyynel tästä lausahduksesta:

anna mun olla se mies mikskä mä halusin tulla,
anna mun antaa se mitä sä halusit multa
mä tarviin tahtoa vaikeisiin hetkiin
mu täytyy lääkettä näihin paineisiin etsii

Anna mun säilyttää se voima mun sisällä
se sama voima mun isällä
erikoiset elämät luo erikoisii ihmisiä
oon yksi heistä anna jalat maassa silti pitää

Yksi syy kyyneliin tässä kohtaa oli varmasti myös se että huomenna tulee 20 vuotta iskän kuolemasta. 20 vuotta. Se on hurjan pitkä aika mutta tuntuu että se on vilahtanut ohi hetkessä. Tiedän että iskä kattelee perääni taivaasta samalla kun rapsuttelee Voittoa. Siellä ne on, mun rakkaat. Joskus vielä nähdään. Mutta ei vielä. Vielä on paljon koettavana, ihmisiä tavattavana, iloa ja surua tunnettavana, elämää elettävänä. Mä pärjään. Vaikka olisinkin joskus heikko, pärjään silti. Olen niin päättänyt, ja mut tuntevat tietävät että osaan olla aika jääräpäinen kun jotain päätän. :)

Mahtavaa juhannusta ja loppukesää sinulle. Pidä huoli itsestäsi, olet arvokas niin monelle että et edes ymmärrä. Kesä on rakkauden kulta-aikaa, anna palaa! 

-inga

p.s. anteeksi nuo kirosanat, täällä ollaan ehkä vähän herkillä. :)