Kirje iskälle

Moro iskä,

Tänään on isänpäivä ja tuntuu että kaikki viettävät sen isänsä kanssa, ja mikä hassuinta, minun ikäiset ja nuoremmatkin miehet ovat jo itse isiä! Mieti, seuraava sukupolvi on syntymässä, aika huimaa.

Meidän viimeinen yhteinen isänpäivämme taisi olla joskus 90-luvun alussa. En muista mitä teimme mutta veikkaan että valmistin sinulle aamupalaa jonka jälkeen katsoit jonkun länkkärin äidin kanssa nauhalta, ja lähdit sitten töihin. Sitä meillä oli sekä arki että pyhät, työn tekoa. Opin jo nuorena että töitä pitää tehdä että pärjää, ja että yrittäjä on aina töissä. Päätin silloin että minusta EI IKINÄ tule yrittäjää sillä haluan pitää kiinni lomista ja vapaista viikonlopuista. Noh, siinä kävi sitten kuitenkin niin että sain työn rakkaasta harrastuksestani, pesiksestä. Joo-o, kaikki se seinään heittely, äidin kukkapenkkien vahingossa tuhoaminen ja kaivon kannen päälle syöttely johti tähän. Teen seuratöitä ja tiedät kyllä että niitä tehdään myös iltaisin ja viikonloppuisin. Niin minusta tuli sittenkin omanlaisensa yrittäjä. Nyt myös ymmärrän miksi työtunteja ei lasketa, miksi töitä tehdään silloin kun niitä on. Rakkaudesta lajiin. Sinäkin rakastit omaa yritystäsi, annoit sille kaikkesi. Lapsena vihasin sitä yritystä koska se vei sinut ja äidin niin usein pois luotani. Olit jo lähtenyt kun heräsin, palasit kun olin nukkumassa. Muistan aikaa sen jälkeen kun olit lähtenyt luotamme taivaaseen, heräsin usein unestani kun olin kuulevani ulko-oven kolauksen ja ajattelin ”iskä tuli kotiin” – kunnes heräsin kunnolla, muistin että et enää tule. Et koskaan, vaikka kuinka toivoisin. Samalla unenpöppöröissäni kuulin äidin itkevän makuuhuoneessa lohduttomasti pois lähtöäsi. Meillä oli sinua niin valtava ikävä.

Vuodet kuitenkin vierivät ja usein vuosien varrella olen miettinyt omaa polkuni varrella ”mitä mieltä iskä olisi tästä?”. Toivon että tekemäni päätökset ovat sellaisia että olisit minusta ylpeä. Iskän tyttö on kasvanut isoksi. Ajattelen usein aikaa juuri ennen lähtöäsi. Miten ajoit minua Ulvilaan reeneihin kun itselläni ei vielä ollut ajokorttia. Puhuimme noilla matkoilla paljon elämän eri asioista. Kysyin sinulta usein neuvoa. Yritit aina auttaa. Nuo hetket olivat meidän yhteistä aikaa jolloin juteltiin, tai vaan istuttiin ja kuunneltiin J. Karjalaista c-kasetilta. Noihin reeni- ja pelireissuihin kiteytyi välillämme vallitseva syvä luottamus ja rakkaus. Harmittaa etten koskaan sanonut sinulle ääneen että rakastan. Ei kai teininä sellaista voi vanhemmilleen sanoa… eihän se tule mieleenkään kun ajatus on että vanhemmat ovat siinä vieressä aina. Kyllä sitä vielä ehtii kertoa tunteistaan. Mutta minä en ehtinyt. Jos jotain elämässäni kadun niin sitä. Toivottavasti muut iskän ja äidin tytöt ja pojat uskaltavat kertoa läheisilleen rakkaudestaan paremmin kuin minä.

Kiitos iskä siitä ajasta mitä olit luonamme. Haluan sinun tietävän että kasvatit minut hyvin. Opetit miten tärkeää on antaa omastaan ja rakastaa läheistään. Myös periksiantamattomuus, jonka sinulta opin, on kantanut minua elämässä pitkälle. En olisi tällainen mitä olen nyt ellemme olisi saaneet viettää aikaa yhdessä ennen lähtöäsi. 

Olen usein miettinyt että juuri näin asioiden pitikin mennä. Jos minulle ei olisi tullut lähtöä Ulvilaan pelaamaan juuri ennen kauden alkua, emme olisi saaneet viettää noita reissuja yhdessä. Ellemme olisi saaneet puhua, nauraa, laulaa ja itkeä yhdessä ennen lähtöäsi , uskon että suru, ikävä ja katkeruus olisivat varmasti syöneet sieluani vielä enemmän kuin mitä ne ovat tässä vuosien varrella tehneet. Kun lähdit, mietin ”miksi juuri nyt kun olimme lähentyneet”, vasta vuosia myöhemmin ymmärsin että minulle annettiin nuo meidän yhteiset hetkemme juuri siksi että sinun oli tuolloin aika lähteä.

Täällä maan päällä on kaikki hyvin. Toivottavasti myös sinulla. Ikävöin sinua vieläkin usein, en enää päivittäin mutta kuitenkin. Puhumme sinusta usein muun perheen kanssa. Suurin toiveeni on että tapaamme vielä joskus. Tiedän että tunnistan sinut jos tulet jossain vastaani. Vaikka varmasti näytät erilaiselta, vekkuli katseesi paljastaa kuka kuoren alla asustaa. Tämä Jenni Vartiaisen ”Minä ja hän” kertoo tuosta kohtaamisesta. Se on lohdutukseni.

”Kohtaammeko eessä kuulun katedraalin
Venäjän maalla niin kuin kohdattiin ennenkin

Onko hän siellä?

Lontoon metrossako käy viereeni istumaan
Vai käveleekö mua vastaan matkalla Syyriaan, tomuisella tiellä

Minä ja hän, tiedän sen
Meillä on sielu yhteinen
Minä ja hän, tiedän sen
Meillä on elämä ikuinen

Olkoon silloin lintu tai lapsi
Mä tunnistan hänet rakkaakseni vaikka silmäni ummistan
Se tahto on Herran

Tietäkää, että tulee se päivä jolloin nään hänet edessäin
Vaikka joutuisin etsimään vuosituhannet vielä”

Näkemisiin iskä, pidä huolta ja kerro kaikille muillekin täältä lähteneille rakkaille terveisiä. Teitä kaivataan täällä kovasti, ilman teitä ei olisi tällaisia meitä.

Rakastan sua iskä. Toivon että tiedät sen vaikken koskaan sitä saanutkaan sanottua.

Oma iltatähtesi,

Inga