Kahden vuoden kasvutarina

Olen miettinyt kauan miten avaisin sinulle tätä valtavaa kokonaisuutta joka on vellonut elämääni jo kahden vuoden ajan, kasvaen ja kehittyen koko ajan, juuri siihen suuntaan kun sen on pitänytkin. 

Kuten usein aikaisemminkin, päätin lopulta avata asian puhtaan rehellisesti, juuri kuten asian omassa päässäni koen, vaikka avaankin sieluni arvostelulle ja jo nyt tiedän että osa lukijoista tulee ajattelemaan ”voivoi, höpöhöpöhommia”. Tämä blogi tulee käsittelemään termejä kuten uupumus, henkinen kasvu, tavoitteet, rakkaus, psykologia ja auratransformaatio. Kerron tarinan omasta kasvustani viimeisen kahden vuoden ajalta. Mitkä olivat lähtökohdat, mitä on parissa vuodessa tapahtunut, missä olen nyt ja mitä odotan tulevalta. Nostan esiin myös otteita Tommy Hellstenin kirjasta ”Saat sen mistä luovut”, jotta pääsisit paremmin ajatusteni juurille. Tästä kirjasta on nimittäin tullut mulle henkisen kasvun opas josta haen muistutusta siitä miten asioiden kuuluu mennä jotta ihminen voi itsensä kanssa hyvin. Olen antanut itselleni luvan olla heikko. Vaikka se pelottaakin valtavasti. Uskon kuitenkin että vain nöyrtymällä voi löytää rakkauden elämään.

”Vahvuus ei herätä hellyyttä eikä myötätuntoa. Vahvuutta kunnioitetaan, pelätään ja kenties kadehditaan, mutta sitä ei rakasteta. Heikkoutta sen sijaan on helppo rakastaa. Jokainen tunnistaa toisen heikkoudessa oman heikkoutensa. Heikkous on niin inhimillistä. Heikkouden suunnassa on meidän jokaisen todellisin identiteettimme. Heikkous on ihmisen varjelluimpia salaisuuksia, koska se tekee haavoittuvaksi.” – Tommy Hellsten

Lähtösysäys

Palataan vuoden 2016 marraskuuhun. Takana oli kova työrutistus ja tunsin olevani melko lailla hapoilla sekä henkisesti että fyysisesti. Kuten niin monena syksynä ennenkin. Muistan elävästi kun istuimme Ao Nangin rannalla eräänä iltana. Rakas ystävä monen vuoden takaa näki etten voi hyvin ja kysyi miten ihan oikeesti voin. Sanat tulivat suustani kuin vahingossa ”ellei äitistä tulis niin surullinen niin kävelisin nyt tohon mereen enkä enää ikinä takasin”. Tämän kuuleminen ääneen, omasta suustani, pelästytti sekä itseni että ystävän. Seurasi keskustelu jossa mietittiin yhdessä mistä nämä tunteet tulevat. Siinä hetkessä tein päätöksen että haluan takaisin lähelle perhettäni, ystäviäni, sinne missä on mun koti – päätin muuttaa takaisin etelä-Suomeen. Tästä istunnosta rannalla lähti tietoinen itseni kehittäminen kohti tätä pistettä, eikä toki matka pääty tähän, kehitettävää ja oivaltamista löytyy aina. Jotenkin tuntuu vaan että olen tavallaan välipysäkillä jolloin on hyvä tehdä välitilinpäätös.

”Väsymys on enemmän fyysistä kun taas uupumus on enemmän psyykkistä. Väsymyksestä palautuu kun lepää illan tai viikonlopun yli. Uupumuksesta ei palaudu, vaikka lepäisi muutaman päivän. Se on sisäinen tila, joka uusiutuu jos ihmisen käyttäytymisessä ei tapahdu syvempää muutosta.” – Tommy Hellsten

Pesis-ammattilaiset, tai yleensäkin kaikki seuroissa työtä tekevät ihmiset tietävät mitä arki on. Päivät tehdään ”oikeita töitä” kumppaneiden, kuntien, koulujen ja muiden ”virallisten” tahojen kanssa ja iltaisin tehdään toinen työpäivä seuraihmisten kanssa jotka tekevät seuran eteen töitä talkoolla, oman päivätyönsä lisäksi. Kesä menee luonnollisesti ohi lentäen kun pelit (ja leirit) pyörivät. Työtunteja ei lasketa kun asiat on vaan tehtävä. Tämä yhtälö johti omalla kohdallani uupumiseen joka oli tänä syksynä astetta pahempi. Kauden viimeisissä peleissä oli enemmän sääntö kuin poikkeus että ennen pelin alkua tuli hetki jolloin kädet tärisi, en saanut happea, paniikki hiipi päälle. Oli pakko istua ja hengittää hetki ennen kuin jatkoin ottelutapahtuman järjestelyjä. Tämän vuoden uutuutena mukaan tuli myös sydämen tykytykset jotka saivat itsenikin vähän pelästymään. Nukkumisesta ei tullut mitään ja muisti ei toiminut kuten kuuluu josta seurasi itsesyyttelyt. ”Miten voin unohtaa mitä olin tekemässä?”, ”Miten unohdin senkin rutiinihomman?”. Usein havahduin siihen että istuin puhelin kädessä ja tuijotin sitä ilman että mulla oli hajuakaan olinko soittamassa, laittamassa viestiä vai mitä… ja kenelle?

”Kiireestä on tullut tapa luoda identiteettiä. Identiteettiä luodaan sen avulla, että kalenteri on täysi. Ihminen on olemassa vain silloin, kun hänen kännykkänsä soi. Jos ei ole kiire, tämä voi olla merkki siitä ettei ole olemassa. Silloinhan ei ole tarpeellinen missään…. Hiljaisuus ja väljyys ei kuitenkaan tapahdu ihmiselle, vaan hänen täytyy itse luoda se. Tämän vaatii rohkeutta siksi, että se merkitsee itse asiassa vallitsevasta elämäntavasta ulos astumista.” – Tommy Hellsten

Tie parempaan käy kivun ja kärsimyksen kautta

Kauden loputtua muistan kun Upi kysyi puhelimessa sainko yhtään ajatuksia pois töistä, puhkesin itkuun ja kerroin miten väsynyt olin. Onneksi Upi on viisas mies ja ohjasi mut välittömästi ammattilaisen puheille. Olin itsekin ajatellut etten välttämättä selviä tästä yksin mutta jotenkin kynnys lähteä juttelemaan psykologille oli todella korkealla. Enhän mä nyt hullu ollut, vähän vaan väsynyt. Nyt oli kuitenkin pakko kun pomo näin määräsi. Näin jälkeenpäin voin sanoa että KAIKKIEN pitäisi käydä juttelemassa ammattilaisen kanssa nähdäkseen sisälleen. Stigmaa on turha pelätä, apu jota olen saanut on korvaamatonta.

Ensimmäiset kaksi kertaa psykologin puheilla meni itkiessä. En voinut ymmärtää miten hän osasi kysyä juuri oikeat asiat, ja miten hän sai mut itse ymmärtämään miksi olin tilassa jossa olin. Oli myös tärkeää todeta se fakta että olen jo 40-vuotias. Fyysiset väsymyksen oireet ovat olleet seuranani vuosia ja ellei kohta paineta jarrua, ne kroonistuvat. Oma hyvinvointi (arvoni numero yksi) oli vaakalaudalla. Käytiin asioita läpi lapsuudesta ja aloin ymmärtää miksi ajattelen työstä kuten ajattelen. Päähäni pinttyneet ohjeet ”itse pitää pärjätä” ja ”töitä on tehtävä silloin kun niitä on” eivät antaneet paljonkaan armoa vaan ohjasivat pelkästään toimintaan, omasta jaksamisesta viis. Nuorena aikuisena, peliuran loppuessa pettymykseen tein lupauksen itselleni ”kun ei kerran tullut Itä-Länsi pelaajaa niin tulee ainakin Itä-Länsi-tason seurajohtaja”. Surutyö pelaajauran päättymisestä jäi tekemättä ja hyppäsin suoraan uuteen uraan, tavoitteet tietenkin tapissa sillä eihän perfektionistille kelpaa keskinkertainen. Jos jotain tehdään, se tehdään kunnolla, eikö?

Yksi suurimmista oivalluksista jonka psykologilta sain heti ekalla käyntikerralla oli sieltä mukaan saatu kotitehtävä, arvokartta jossa oli listattu arvoja kuten perhe, ystävät, oma hyvinvointi, työ, koti ja siisteys, vapaa-aika. Näistä jokaisesta oli avattava muutamalla ranskalaisella viivalla mikä tilanne on nyt ja mikä on mielestäni unelmatilanne. Tämä harjoitus oli todella silmiä avaava ja suosittelen sitä kaikille! Siitä näin kirpaisevan selvästi miten omat puheeni ja käytökseni arvojen suhteen olivat täysin ristiriidassa. Olen aina sanonut että ystävät, perhe ja oma hyvinvointi ovat tärkeämpiä mulle kuin työ. Ja mites käytäntö? Aivan päinvastoin! Työ on käytännössä aina ykkönen ja kyseinen harjoite sai minut voimaan fyysisesti pahoin kun ymmärsin miten olen laiminlyönyt läheisiäni, niitä tärkeimpiä. Hävetti. Mutta samalla kiitin siitä että silmäni vihdoinkin avautuivat. Nyt tähän tulisi muutos.

”Kun arvot muuttuvat epäinhimillisiksi, ne ajavat ihmisen ulos hänen omasta työstään juuri siksi, etteivät ne huomioi ihmistä ja hänen olemustaan. Ihminen alkaa olla olemassa työtään varten sen sijaan että työ olisi osa hänen muuta elämäänsä. Hän tekee sen vuoksi työtä paitsi itsensä myös läheistensä kustannuksella. Hän ei näe lapsiaan, puolisoaan eikä ystäviään. Hän ei näe heitä koska ei pidä heitä tärkeinä. Koska hän ei pidä heitä tärkeinä, hän ei varaa heille aikaa. Hän kyllä sanoo, että he ovat tärkeitä, mutta ei osoita sitä teoillaan…. Hylätessään itsensä ja hylätessään läheisyyden läheisiinsä ihminen on oman suorittamisensa varassa. Hänen ihmisarvonsa riippuu siitä, mitä hän saa aikaan. Mitä huonommaksi hän itsensä tuntee, sitä enemmän hänen on tehtävä töitä. Vain siten hän tuntee saavansa ihmisarvoa.” – Tommy Hellsten

Tähän väliin pitää todeta että olen toki jo useana syksynä kauden jälkeen jollain tasolla PÄÄTTÄNYT että alan panostaa enemmän minulle tärkeisiin, arvojeni mukaisiin asioihin. Päätös on pitänyt aina hienosti siihen asti että tulee maalis-huhtikuu ja kausi lähestyy. Työt alkaa kasaantua eikä päivissä ole tarpeeksi tunteja. Jotenkin sitä aina vaan lipsahtaa siihen hulluun työrumbaan….kun asiat on vaan tehtävä!
Tähän liittyy kaksi tärkeimmistä oivalluksista mitä psykologilta olen saanut:

     1) Ellei tunnit riitä, työt on organisoitava uudelleen. Delegoitava. Ja ellei ole kenelle delegoida niin tyly priorisointi käyttöön. Selkeys siitä mikä on tärkeää ja ne hoidetaan mitä pystytään. Vähemmän tärkeät (vaikkakin mukavat ja seuran toimintaa omalla tavallaan kehittävät toiminnot) jää hoitamatta. Mutta se ei ole minun syyni, sillä teen varmasti parhaani, ja tiedän olevani tehokas!

     

     2) Mun ei tarvitse enää todistaa kenellekään että osaan. Mikä mahtava oivallus! Todellakin, olen tehnyt pesistä, tapahtumatuotantoa, markkinointia ja viestintää työkseni yli 10 vuotta, osaan varmasti kaiken mitä pitääkin tästä toimenkuvasta selvitäkseni. Tämän asian ymmärtäminen helpotti kummasti oloani ja antoi luvan hellittää kun tahti käy liian kovaksi. Minä riitän näin. 

 Auratransformaatio

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vahvemmaksi on tullut näkemykseni siitä että mitkään tapahtumat elämässä ei ole vahinkoja vaan universumi järjestää asiat juuri niin kuin niiden kuuluukin mennä. Jälleen kerran tämä näkemykseni sai lisäbuustia kun kesällä pyysin apua naisten joukkueen henkiseltä valmentajalta Suurleirin lähestyessä ja pelon hiipiessä puseroon. Hän mainitsi mulle sanan auratransformaatio. Jo silloin jäin miettimään asiaa ja tein vähän taustatutkimusta mistä on kyse. Kuinka sattuikaan, tuttu nimi pesiskentiltä tekee auratransformaatioita ja otin häneen yhteyttä. Sovittiin tapaaminen ja aurinkoisena syysaamuna ajelin kohti Helsinkiä tähän suureen henkiseen tapahtumaan. Auratransformaatiossa aukesi jälleen moni asia siitä miksi käyttäydyn kuten käyttäydyn ja miksi tietyt tilanteet ahdistaa. Juuri siihen ajankohtaan, hetkeen elämässäni, mun kuuluikin käydä tämä retki. Vasta jälkeenpäin olen sen ymmärtänyt. Hauska nippelitieto auratransformaatiosta: mulle varoiteltiin että tämän jälkeen pienet lapset ja eläimet hakeutuvat seuraani useammin. Täytyy kyllä myöntää että juuri näin on käynyt. Tälläkin reissulla pienet lapset ottavat kädestä, tulevat syliin ja pusuttelevat poskille, samalla kun vanhemmat ihmettelevät että miten lapsi joka yleensä vierastaa kaikkia, toimii noin. Myös eläimet tuntuvat lähestyvän mielellään. Suomessa homma on vielä ok, mutta täällä kun seuraan hakeutuu käärmeitä ja liskoja niin en ole ihan varma mitä ajatella….

Konkretiaa iholle

Kahden vuoden henkinen kehitykseni sai tällä reissulla myös konkreettisen leimansa ihooni kun otin tatuoinnin jossa pääosassa on avain. Sillä suljen vanhan ja avaan uuden oven. Oven jonka avaan, takana on human being. Suljetun oven taakse jää human doing. Avaimen sisällä oleva symboli kertoo niin ikään uudesta alusta. Avainta reunustaa köynnös jossa on yksi punainen ruusu. Se symboloi suurta rakkautta, rakkautta itseäni ja elämää kohtaan. Köynnös siksi että siinä on tilaa vielä toisellekin ruusulle, sille toiselle suurelle rakkaudelle mutta se jää nähtäväksi…. Koko tatuointia reunustaa uuden aurani värit, pinkki ja oranssi. Olen onnellinen tatuoinnista, siitä tuli juuri sellainen kuin halusin. Otin sen samaan käteen jossa lukee jo valmiiksi ”Winners never quit, quitters never win”, sillä haluan muistuttaa itseäni siitä että nämä kaksi – määrätietoisuus sekä inhimillisyys ja rakkaus – eivät poissulje toisiaan. Päinvastoin, yhdistämällä ne oikein, tulen saamaan aikaan jotain suurta näinä vuosina kun täällä vielä tallaan.

”Levoton ihminen on sellainen ihminen, joka ei sijaitse itsessään…Niinpä hän ei kykene OLEMAAN. Olemisen kyky on syvää vakuuttuneisuutta siitä että on rakastettu. Kun on rakastettu saa olla ilman omia ponnistuksiaan. Ihminen, joka ei tiedä olevansa rakastettu, joutuu ponnistelemaan saadakseen oikeuden olla ja elää. Syntyy ihminen joka elää muutaman sentin itsensä yläpuolella. Hänen sisällään on jatkuva jännitys, jatkuva ponnistus. Hän pyrkii suorituksillaan lunastamaan paikkansa maailmassa eikä tiedä, että hänellä se jo on. Hänestä tulee ”human doing” sen sijaan että hän olisi ”human being”. – Tommy Hellsten

Tänään on edessä paluu Suomeen ja töihin. Uusi toimisto upouudessa, upeassa Manse Training Centerissä odottaa, ja olen virtaa täynnä. Tiedän että vuodenvaihteen jälkeen vauhti taas kiihtyy ja kauden lähestyessä töitä tulee varmasti olemaan riittävästi. Tällä kertaa olen kuitenkin tehnyt itseni kanssa töitä niin paljon, että tiedän mikä jaksamiseni raja on ja pidän siitä kiinni. Yksin tätä matkaa ei tarvitse tehdä. Ystävät ja perhe tukee, ja mikä parasta, matkassani on myös psykologi joka muistuttaa siitä mikä on tärkeää ja mitä on sovittu, siinä kohtaa kun itse alan taas keulia kohti kiirettä ja ”human doing”-moodia.

Nuoren naisen viisautta

Kuuntelin tällä reissulla myös Kiira Korvesta kertovan kirjan. On hienoa kuulla miten kypsästi nuori nainen on analysoinut omaa urheilija-minäänsä, ja miten hänen elämänsä ja ajatusmallinsa ovat muuttuneet uran jälkeen. Useasti kirjaa kuunnellessani hymyilin, kun tunnistin hänessä samoja piirteitä kuin itsessäni. Kirjan lopussa hän tiivistää uuden elämänfilosofiansa hienosti:

”Elämä on ikuista liikkeessä olemista, kasvamista ja kehittymistä. Välillä liike on hyvin intensiivistä kun taas toisinaan on hyvä hidastaa vauhtia. Tärkeintä minulle on että voin aidosti elää sieluni näköistä elämää kun harjoittelu ja luistelu ei määritä jokaista päätöksentekoa. Armollisuus itseä kohtaan on lisääntynyt enkä ajattele jokaista asiaa niin tarkasti, vaikka toki pedanttisuus on edelleen osa luonnettani. Opettelen elämään hetkessä ja kehityn siinä jatkuvasti. Välillä otan takapakkia mutta se ei haittaa. Tärkeintä on oikea suunta, ei vauhti. Kun ajatukset eivät ole koko ajan omassa tekemisessä, on tullut tilaa miettiä ja ajatella myös muita ihmisiä ja heidän tarpeitaan… Saan edelleen itseni kiinni vanhoista ajatusmalleista. Se on inhimillistä ja normaalia. Olennaista on se että pystyn tunnistamaan näitä tilanteita ja myötätunnolla kohtaamaan negatiiviset tunteeni ja ajatukseni jolloin en jää niihin pitkäksi aikaa kiinni….En mieti koko ajan mitä minun pitäisi olla, vaan nautin siitä mitä jo olen.” – Kiira Korpi

Tiedän että moni ihminen omassakin lähipiirissäni kamppailee jaksamisen ja suorittamisen kanssa. Halusin kertoa tämän tarinan jotta voisin auttaa muita jotka voivat huonosti, ja myös siksi että uuden alku jännittää. Tiedän että tulen tekemään vääriäkin päätöksiä sillä kuten Kiirakin sanoi, se on inhimillistä. Mutta suunta on uuteen rauhaan, hyvällä tavalla tehokkaampaan ja läsnäolevampaan Ingaan. On pelottavaa ottaa askel taakse ja myöntää olevansa heikko, ettei pärjääkään yksin, mutta rakkaus ja myötätunto joka siitä seuraa on sen arvoista että tämä askel kannattaa ottaa. Onhan se mukavaa että muistetaan tyyppinä joka teki 24/7 töitä ja vei asioita eteenpäin, mutta silti lopulta tärkeintä on elämän kokonaisuus. Se että eletään hetkessä, rakkaiden kanssa toisiamme auttaen ja tukien. Itse ainakin valitsen mieluummin sisälleni rikkaan, rakkauden täyteisen elämän kuin vatsahaavan. Pitäkää ihmiset huoli itsestänne, sillä huomisesta ei tiedä ja eilinen meni jo. On vain nyt. 

Rauhaisaa joulun odotusta ja parempaa uutta vuotta toivotellen,

-inga 

Lähteet:

Tommy Hellsten: ”Saat sen mistä luovut”
Jere Nurminen: ”Kiira – Ehjäksi särkynyt”

"Don't worry, I got your back." - The Universe